"Minusta — minusta olisi hauskempi puhua jostakin muusta", sanoi
Willy, "ja mennä oikotietä metsän läpi.
"Oh-h-h!" jatkoi Willy kurkistellen ruohikkoon tien vierellä kasvavan pähkinäpuun alle, "tuolla on pähkinä! Onko nyt jo pähkinä-aika?"
"Ei ole, se on varmaan viimevuotinen pähkinä", sanoi rouva Burton.
"Hm!" sanoi Willy, "olisihan minun se pitänyt huomata; se on niin vanhanaikainen."
"Vanhanaikainen", ihmetteli rouva Burton.
"Niin, näetkö kuinka se on täynnä ryppyjä? Se on aivan kuin rouva
Daynter, ja sinä sanoit, että rouva Daynter on vanhanaikainen."
"Täti", sanoi Toddy, "eikö koivu olekin ainoa puu, jolla on pyhävaatteet? Te on aina valkeitta vaatteitta, aivan kuin Willy ja minä, kun me menemme pyhäkouluun. Voi ihmettä!" huudahti Toddy tarkastellessaan aivan likeltä koivun tuohta. "Tämä tunnuntaipuupa on hautka — te laulaa. Tulkaa kuuntelemaan."
Rouva Burton lähestyi puuta, vaikka hän vähän hämmästyikin Toddyn mielikuvituksen lentoa ja itseltään kysyi, mihin tämä huomio taas tulisi johtamaan. Hänelle selvisi tuo ihme, kun hän kuuli tuulen latvassa hiljaa laulavan. Sitten hän kertoi Toddylle, mikä aiheutti tuon äänen. Tähän nuori mies vastasi:
"Titte Jumala tiinä laulaa, kun puulla on pyhävaatteet yllään. Eikö niin?"
"Oi ei, Toddy, tuuli on vain tuuli", sanoi rouva Burton.