"Minä olen aina luullut, että Jumala puhuu tilloin kun tuulee. Joku kai ten on minulle tanonut, tillä minun paattani oli te ajatut, ennenkuin tiellä oli juuji mitään muuta."
Rouva Burton astui hiljalleen vuoritietä ylös. Pojat tutkivat joka kiven, joka puun, joka kuopan maassa. Tämä tutkimisinto tuli viimein palkituksi, kun erään puun juurella olevasta kolosta Toddyn sitä kepillä survoessa, tuli esiin pieni käärme, joka näkyi olevan valmis puolustamaan asuinpaikkaansa.
Toddy pakeni huutaen tätinsä turviin. Willy taas survoi ja hutki kepillään käärmettä kunnes se kuoli.
"Ah-h-h!" huusi Toddy. "Hyi tuota ilkeää elukkaa! Mikti eivät kääjmeet tule tajjoamaan omenia pikku pojille, niinkuin tilloin kejjan Aatamin puutajhatta. Nyt ne vain pittävät melkein kuolijaakti?"
"Siksi, että käärmeet eivät pidä siitä, että pikku pojat kiusaavat niitä", sanoi rouva Burton koettaen rauhottaa peljästynyttä lasta.
"En minä muutta välittäiti, kun te vain opettaiti minua jyömimään maata pitkin vattallani, niinkuin te itte tekee", sanoi Toddy. "Katto, kuinka tiitti ja valkea ten vattapuoli on. Oliti pitänyt kytyä ennenkuin Willy ten tappoi, kuinka te voi."
"Mutta eiväthän käärmeet osaa puhua, Toddy!" sanoi rouva Burton.
"Eivätkö ne otaa?" ihmetteli Toddy. "Mutta otatihan kääjme pajatiitittakin."
"Se käärme olikin aivan erittäin — siinä asui paha henki", sanoi rouva
Burton.
"Menikö te kääjmeen titälle tikti, että te voiti leikkiä mullatta tulematta likaitekti?" kysyi Toddy.