"Pikku poikia on nytkin jo vaikea löytää, silloin kuin heitä tarvitaan", sanoi rouva Burton. "Jos heillä olisi siivet, olisivat he aina tipo tiessään. Mutta miksi te puhutte tänään niin paljon taivaasta?"
"Ehkä siksi, että olemme täällä sitä niin lähellä", sanoi Willy.
"Etkö usko, että rupeaa jo olemaan aamiaispäivällisen aika?" kysyi rouva Burton käyttäen keinoa, joka melkein poikkeuksetta tepsii terveisiin lapsiin.
"Kyllä varmasti", vastasi Willy. "Minusta tuntuu melkein aina siltä.
Tule Tod! Mennään suorinta tietä."
Tuo suorin tie teki monta äkkimutkaa. Pojat tunsivat ennakolta ne kaikki. Mutta eräässä kohden oli käännös niin jyrkkä, että Willy, joka kaukaa ehkä jo tunsi aamiaisen hajua ilmassa ja nopeasti kiirehti tietä alas, kadotti tasapainonsa, kaatui nenälleen, koetti nousta, ei voinut, ja kiersi loppujen lopuksi kivien ja kantojen yli ojaan.
"Uh, uh!" puhki Willy noustessaan seisoalleen ja päristellen suustaan multaa. "Näittekö, kuinka minä suullani kuljin mäkeä alas? Käärmekin voisi hävetä nähdessään kuinka helposti se minulta sujui. Ei minun tarvinnut itse ollenkaan ponnistaa — menin vain noin-noin ja sitten läiskis ojaan."
"Eikä tinua ollenkaan tojuttu, vaikka vaatteeti tulivatkin likaitikti", sanoi Toddy. "Lauletaanpat nyt: 'Kiitot ja kunnia, aamen!'"
Lasten ainainen likaisuus aikoi vaivata rouva Burtonia. Oliko lapsilla mahdollisesti suurempi oikeus kuin aikaihmisillä käydä likaisissa pukineissa tarvitsematta hävetä? Oliko epäsiisteys syntiä? Kyllä varmaankin — se on vastenmielistä, ja mikä on vastenmielistä, se on rouva Burtonin silmissä pahempaa kuin synti. Saattoivatko lapset pysyä yhtä sievinä ja siisteinä kuin aikaihmiset? Oliko heillä velvollisuudentuntoa, huomiokykyä ja olivatko he kasvatetut huolellisuuteen? Rouva Burton vaipui taas synkkiin ajatuksiin. Sillävälin pojat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keksivät monta kujetta, jotka olisivat heidän tädistään tuntuneet kauheilta, mutta jotka vain lisäsivät heidän omaa iloansa. Lopuksi he kuitenkin onnellisesti istuivat Burtonin aamiaispöydässä ja tekivät täyttä kunniaa pöydän antimille.
"Alice täti", sanoi Willy lopetettuaan syömisensä "millä sinä aijot huvittaa meitä tänään iltapäivällä?"
"Olen ajatellut, että saatte itse huvittaa itseänne", sanoi rouva Burton. "Minun täytyy valvoa leipomista. Keittäjätär on vast'ikään tullut taloon ja minun täytyy häntä vähän neuvoa."