"No, nyt jupeaa tuntumaan oikein leipomapäivältä; minun käteni jupeavat taat niin liikkumaan!"
Rouva Burton läksi poikien seuraamana keittiöön, ja uusi keittäjätär alkoi valmistaa tuota kaikille niin välttämätöntä hengenpidintä apunaan kaksi pikku poikaa, yksi kummassakin kainalossa, uteliaat pikku kasvot aivan taikina-astian reunojen tasalla.
"Ei tuo ole ollenkaan leivostaikinan näköistä", huomautti Willy. "Hän ei ole pannut siihen ensinkään pulveria."
"Tällaiseen taikinaan ei pannakaan pulveria", sanoi rouva Burton.
"Leivinpulvereita käytetään vain muutamiin teekakkuihin."
"Kun teekakut pannaan uuniin, ovat ne aivan litteitä", huomautti Toddy, "mutta kun ne tulevat uunitta, ovat ne hijveän tuujia ja lihavia. Kuinka ne voivat tulla niin tuujikti?"
"Sentähden niihin juuri pannaankin leivinpulveria", sanoi rouva Burton.
"Ne tulisivat koviksi ja mauttomiksi, jollei niihin pantaisi pulveria.
Bridget, pane osaan taikinaa vähän sokeria, niin että pojat voivat
valmistaa kakkuja."
Pojat seurasivat keittäjättären kintereillä tämän mennessä ruokasäiliöön sokeria hakemaan, sitten taas takaisin pöydän luo. He pistivät nenänsä huhmareeseen, jossa sokeria survottiin ja seurasivat jännittyneinä kuinka sokeri survottiin taikinaan. Rouva Burton keksi muutamia pieniä pannuja, joiden keskelle pojat pistivät kuhunkin kakun. Rouva Burtonin mieleen juolahti onnellinen ajatus: hän haki ruokasäiliöstä rusinoita, ja sitä mukaa kun nuo pikku kakut valmistuivat, pisti hän rusinan kunkin kakun keskelle. Tämä hänen tekonsa palkittiin kaksiäänisellä riemuhuudolla.
"Ei niin, Toddy!" huudahti rouva Burton, joka äkkiä huomasi, että Toddy muodosteli kakkuansa puristellen ja pyöritellen taikinaa innokkaasti käsiensä välissä, aivan kuin pikku pojat tekevät leipoessaan savileipiä. "Jos sinä noin kovakouraisesti pitelet taikinaasi, ei se koskaan voi kypsyä kauniiksi, siitä voit olla varma."
"Tajkotatko, ettei te voi katvaa tuujekti kuumatta?" kysyi Toddy.
"Tarkotan."