Tultuaan poikien huoneeseen näki herra Burton, että Toddy makasi kokoon kyyristyneenä vuoteessaan syvässä unessa. Veli makasi niinikään silmät ummessa, mutta levottomasti sinne tänne heittelehtien.
"Mikä sinun on, Willy?" kysyi herra Burton.
"Minun kylkeeni koskee — siihen paikkaan, jonka löin ojan reunaan kun minä liu'uin mäkeä alas", valitti Willy. "Ja vuoteen kova paikka osuu siihen aina. Kun minä juuri olen löytänyt mukavan, pehmeän paikan, rupeaa kova taas tuntumaan ja se koskee niin kovasti."
"Koetappas kääntyä toiselle kyljelle!" ehdotti herra Burton.
"En minä — sitten ei —" soperteli Willy hitaasti kohoutuen vuoteessaan ja hieroen silmiään, "sitten ei minun tarvitsisi hakea pehmeää paikkaa, eikä minulla olisi silloin mitään tehtävää."
"Eipä todellakaan olisi", mutisi herra Burton äkkiä kääntyen ja lähtien huoneesta. "Kyky nauttia kärsimyksistä ei ole suinkaan synnynnäinen ihmisissä. Kerron tämän meidän kirkkoherrallemme."
Aamiaisen aikana istui Willy vaiti, mutta pisteli ruokaa poskeensa aito amerikkalaisella toimekkuudella. Lopuksi hän virkkoi:
"Eihän ole ollenkaan hyvä juoda liian paljon teetä täti?"
"Ei ole", sanoi rouva Burton. "Se on päinvastoin hyvin vahingollista."
"Eikö kupillinen riitä melkein kaikille?"