"Tinä menet jalan tinne, mihin menet, etkö menekin?" sanoi Toddy luikerrellen pois tätinsä sylistä. "Titten en tahdo lähteä kanttati, en vaikka mikä oliti."
Rouva Burtonin ote höltyi huomattavasti, mutta hän ei unohtanut velvollisuuttaan.
"Kulkaapas pojat", sanoi hän. "Eikö teistä ole hauska nähdä koteja, jossa kaikki on kauniisti järjestyksessä, niin kuin teillä kotona ja täällä?"
"On minusta", sanoi Willy. "Minusta tuntuu, että taivaassa on melkein sellaista; arkihuoneita ja tauluja ja kirjoja ja piano. Mutta taivaassa ei tarvitse koskaan lakaista, eihän, eihän siellä ole ollenkaan roskia ja likaa. Mutta millähän Jumala huvittaa pikku enkeleitä, kun he tahtovat leipoa savileipiä, eivätkä voi?"
"Alice täti selittää sen sinulle, kun täti tulee takaisin, Willy, mutta pikku enkelit eivät tahdo koskaan leipoa savileipiä."
"Mutta isä sanoo, ettei ihmisten mieli muutu, kun he kuolevat", sanoi
Willy, "ei suinkaan pikku poika-enkeltenkään mieli silloin muutu."
Rouva Burton päätti mielessään, että hän joskus sopivampana aikana antaisi pojille järjestelmällistä uskonnonopetusta, joka voisi korjata langon puutteelliset kuvaukset. Tällä hetkellä aurinko kuitenkin jo kiiruhti painumaan Aasiaa kohti, eikä hänellä vielä näyttänyt olevan nimeksikään toivoa siitä, että tavarat kodissa säilyisivät vahingoittumattomina.
"Molemmathan te pidätte huoneista, joissa kaikki on paikoillaan", jatkoi rouva Burton, kun Toddy vitkasteli.
"Minä en pidä", sanoi Toddy. "Ne ovat tellaitia paikkoja, joitta itot ihmitet aina tanovat 'ei taa kotkea pikku pojille, jotka tahtoitivat pitää hautkaa'."
"Mutta Toddy", puheli rouva Burton, "huvitteleminen on samaa kuin oppia iloitsemaan kaikesta kauniista. Aivan maailman alusta asti ovat ihmiset miettineet, millä keinoin saada kotinsa oikein kauniiksi."