"Kas niin", sanoi hän ottaen potilaan syliinsä ja istuutuen. "Nyt saamme leikkiä tohtoria. Mutta mitähän lääkettä se tarvitsee — pillereitä vaiko pulveria?"
"Tai tippoja", ehdotti Toddy.
"Vaikka niinkin", sanoi Willy. "Se riippuu siitä, mitä lääkkeitä meillä sattuu olemaan. Valmistetaanpas sille pillereitä saippuasta."
"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, joka pujahti vaatesäiliöön ja toi sieltä eräässä nurkassa riippuneen vanhan talvivaipan, joka oli pallokoristeilla reunustettu. "Nämä ovat mainioita pillejeitä — minä otin eilen muutamia, kun minä leikin tohtojia ja taijatta poikaa, eivätkä ne maittuneet ollenkaan pahalle."
"Mainiota", sanoi Willy. "Irroita muutamia."
Toddy totteli pyyntöä viipymättä ja huolellisesti pudotettiin kivihiilipallot yksitellen Terryn kurkusta alas. Willy piteli koiran suuta sormellaan auki niinkuin oli nähnyt isänsä tekevän. Lopuksi koira kuitenkin piti suunsa itsepintaisen tiukasti suljettuna.
"Minä tahtoitin pajantaa ten. Eihän te vielä ole voinut tulla tejveekti", sanoi Toddy.
"En minä oikein voi käsittää, mitä sinä voit sille tehdä, kun se ei enää tahdo ottaa pillereitä", sanoi Willy. "Ehkä sillä on joku kipeä paikka päässä, joka sinun pitäisi peittää laastarilla. Sinulla vain ei ole laastaria. Mutta nytpä minä keksinkin. Sinä voit ottaa postimerkin enon kirjotuspöydältä — sehän on kerrassaan mainiota laastaria."
"En minä tahdo vain antaa tille lääkkeitä, minä tahdon tuutia titä", sanoi Toddy.
"Sitä ei ole hyvä liikutella juuri nyt", sanoi Willy levottomana tarkastellen potilaan kasvoja.