"Aivan niin", sanoi Willy "mutta mitä annamme?"
"Kakkua," ehdotti Toddy.
"Mutta kuka pyytää sitä Alice tädiltä?" kysyi Willy. "Etköhän sinä sitä tekisi. Minä pyysin viime kerralla. Tai — minä otin luvatta ja sitten minä lupasin hänelle, etten koskaan enää ota ilman lupaa."
"Titte tinun täytyy tehdä nyt heti niin", sanoi Toddy. "Muuten tinä voit ten unohtaa. Kyllä minä tiedän, mitä tinä tahdot. Tinä tahdot, että minä menitin kakkua hakemaan, niin että tinä taaten taitit pikku taijaan!"
"Kyllä kait minun sitten täytyy lähteä", sanoi Willy vähän nolona.
Willy läksi ja palasi hetken kuluttua säteilevänä iso hedelmäkakkuviipale kädessä.
"Tiedätkös, Tod, kun on hyvä, saa aina palkinnon. Minä etsin Alice tätiä kaikkialta pyytääkseni häneltä oikein kauniisti lupaa, mutta en voinut löytää häntä mistään. Silloin ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin itse mennä ottamaan. Jos täti olisi ollut antamassa, emme varmaankaan olisi saaneet näin suurta viipaletta. Nyt minä ymmärrän, mitä kirjotus pyhäkoulun seinällä tarkottaa. Isolle taululle on kirjotettu: 'Hyve palkitsee itsensä'."
"Anna tänne", huudahti Toddy ojentaen kätensä kakkua kohti. "Emme me anna tille kaikkea tuota — te voi nähdä pahoja unia, jot te työ tuon kaiken." Tässä Toddy ojensi kakkupalan Terryä kohti, ja tämä haukkasi sitä halukkaasti. "Hyvänen aika! Minä en muittanut, että koijat voivat avata tuunta tuujemmakti kuin laptet. Minä luulen, että te tai nyt jo enemmän, kuin mikä tille on tejveellittä. Mene matkoihiti!" jatkoi Toddy kun koira taas yritti haukata kakkua. "Meidän täytyy kätkeä te niin, ettei te voi titä nähdä. Muutoin te koko ajan titä käjkkyy."
Ja ihmeteltävän nopeasti Toddy tunki osan kakun jäännöksestä omaan suuhunsa.
"Oh-h-h", huudahti Willy rientäen pelastamaan mitä vielä pelastettavissa oli. "Ei sinun tarvitse ottaa lääkettä; sinä rupeat vain koko ajan uneksimaan lehmistä, jos otat (nuorten Lawrence veljesten painajainen esiintyi aina lehmän haahmossa). Anna minulle!"