"Um-um-um!" mumisi Toddy vaivalloisesti puristaen nyrkkiinsä viimeisiä jäännöksiä.
"Anna nyt minulle, Tod", pyyteli Willy. "Kun minä syön tuon mikä on jälellä, uneksimme me aivan yhtä paljon lehmistä. Olethan niin usein sanonut, että olisi niin hauskaa, jos minä näkisin samoja unia kuin sinäkin. Ja sinä olet ollut harmissasi, kun niin ei ole käynyt."
Toddy nielaisi pari kertaa sangen kuuluvasti. Sitten hän yski kovasti ja sai lopulta sanotuksi:
"Tuntuu niin kovin ilkeältä unektia lehmittä, ja minä pidän tinutta, kun tinä olet oma jakat Willy veikko ja minä en tahdo, ette näet pahoja unia." Tässä Toddy nopeasti tunki taas suunsa kakkua täyteen. Lopun hän ojensi veljelleen sanoen:
"Kun työt tuon, näet unta kahdetta tahi kolmetta lehmättä, ja minä annan tinun nähdä vain vähän unta, eikä tinun tajvitte nähdä niin hijveitä atioita kuin minun."
Jollei Willyn suulla olisi ollut tärkeämpää tehtävää, olisi tämä veljellisen huolenpidon ilmaus varmaankin otettu vastaan tilaisuuteen sopivin sanoin. Sillävälin onneton potilas vääntelehti ja vinkui; lopuksi se epätoisella tempauksella pääsi irtautumaan Toddyn syleilystä ja putosi laattialle, jossa se kiemurteli monessa mutkassa ja vinkui surkeasti.
"Sillä on kouristuksia — sille tulee varmaankin hammas vatsaan!" sanoi
Willy. "Mitä ihmettä me nyt teemme?"
"Annetaan kalanmaktaöljyä!" ehdotti Toddy.
"Ei sitä ole", sanoi Willy. "Annetaanpas sen taas vähän aikaa olla koira ja kaadetaan sen päälle vettä — niinhän tehdään koirille, kun ne äkkiä sairastuvat."
"Mutta tilloin tädin kaunit matto kattuu", sanoi Toddy. "Pannaan te kylpyammeeteen."