"No, tule sitten", sanoi Willy, joka läksi astumaan edellä vetäen perässään märkää nyyttiä. "Kas niin!" sanoi hän sulkien oven, "sinä pukeudut omin neuvoin, minä pidän huolta koirasta."
Irrotettuaan nyörit Terryn kaulan ja jalkojen ympäriltä, niin että sai yöpaidan pois, sitoi hän varovaisuuden vuoksi nyörin koiran kaulan ympäri, toisen pään hän kiinnitti tuolinjalkaan. Sitten hän haki harjan, kamman ja hajuvesipullon tädin huoneesta ja alkoi harjata koiran turkkia valellen sitä hajuvedellä.
Koira oli niin iloinen saadessaan taas seisoa omilla jaloillaan, ettei se ruvennut vastustelemaan, vaan antoi pukeutumispuuhan jatkua, kunnes Willy äkkiä läikäytti hajuvettä sen päähän. Neste valui suoraa päätä koiran silmiin, ja väkiviina —, jota siinä oli niin runsaasti, sai sen sellaiseen raivoon, että se alkoi hurjasti hyppiä ympäri huonetta, laahaten tuolia perässään. Palatessaan tädin huoneesta oli Willy jättänyt välioven auki ja tätä tietä syöksyi Terry alakertaan.
Tuolin selusta sattui alakertaan johtavien portaiden kaidepuuhun ja silmänräpäyksessä tuo kallisarvoinen amerikalainen tuoli hajaantui alkutekijöihinsä; jäännökset lensivät suoraan vaatenaulakkoa kohti ja tekivät suurta tuhoa sen kiiltävälle pinnalle. Vieläkin totellen koiran kaulaan kiinnitetyn nuoran selviä käskyjä tuoli kiemurteli koiran perässä vierashuoneen läpi, Ikäänkuin voiton merkiksi kestetystä ja hyvin suoritetusta taistelusta jäi tuolin jalka kiinni soittokoneen polkimeen. Senjälkeen se halusi ilmeisesti päästä uunin kautta savupiippuun, mutta pysähtyikin pesäristikkoon, jonka asentoa se arveluttavassa määrässä järkytti, sekaantui vanhanaikaisen pöydän jalkoihin, kaatoi sen kumoon jättäen istuimensa pöydällä olleiden, nyt laattialla ajelehtivien tavaroiden joukkoon, lensi kukkalaitetta vastaan, joka silmänräpäyksessä pudota kolahti maahan, sitten edelleen ruokahuoneeseen, tuolia vastaan, yli pöydän, josta se mennessään pyyhkäisi pöytäliinan hetkeksi siihen pahasti sekaantuen. Lopuksi kuljettiin alas keittiönportaita ja lennettiin suoraan rouva Burtonia vastaan, joka oli ollut puhuttelemassa vihanneskauppiasta. Kun tuoli oli erinomaisen kallisarvoinen, halusi rouva Burton luonnollisesti panna Terryn koville, mutta tuolla kiusaantuneella koira raukalla oli nähtävästi omat tuumansa, joita se ei sallinut kenenkään järkyttää ja siksi se vihaisesti haukahtaen riensi eteenpäin läpi keittiön varjoisaan piilopaikkaan metsässä.
Nopea huomiokyky ja kokemus auttoivat rouva Burtonia arvaamaan syyn Terryn tilaan, ja viivyttyään ainoastaan hetken kootakseen voimia, jotta voisi pysyä rauhallisena, hän läksi etsimään syntipukkeja. Omassa huoneessaan he eivät olleet. Kasa märkiä vaatteita laattialla ja mitä suurin epäjärjestys huoneessa osoittivat, että he olivat olleet siellä sen jälkeen kuin palvelijatar oli huoneen siivonnut. Jatkaessaan etsiskelyjään löysi rouva Burton Toddyn vuoteelta niin sikeässä unessa, ettei hennonnut häntä herättää. Vakuutettuna siitä, että Willy ilmeisesti oli ainoa syyllinen hän etsi edelleen ja loppujen lopuksi hän löysikin Willyn nojautumassa ulos yläkerrassa olevan näkötornin akkunasta.
Tädin hameiden kahina havahdutti pojan ja kääntäen tätiin miettiväistä ja surumielistä arkuutta puhuvan katseen hän kysyi:
"Täti, täytyykö kaikkien kuolla?"
"Kyllä", vastasi täti painokkaasti, "ja jos tuo järkähtämätön kohtalo olisi tullut sinun osaksesi, ennenkuin ehdit turmella kauniin tuolini, olisi maallinen vaelluksesi osoittautunut vähemmän turmiota tuottavaksi, kuin mitä tämä aamu on osoittanut."
"Mutta Alice täti", sanoi Willy edelleenkin seuraten omaa ajatusjuoksuaan, "näetkö hautausmaata tuolla alhaalla — sehän on aivan täynnä kuolleita ihmisiä, eikö olekin?"
"On kyllä", sanoi rouva Burton, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi käsittää, mitä heillä on tehtävää särjetyn tuolin kanssa."