"Kyllä minä ainakin luulen", sanoi Toddy. "Olen jukoillut uteammin ja laulanut enemmän pyhäkoululauluja kuin milloinkaan ennen elämättäni. Enkä minä ole jepinyt heinätijkkojen takajalkoja ijti tenjälkeen kuin täti tanoi, että te oli paha. Nyt minä nypin niiltä vain etujalat ijti. Ne ovat niin kovin pienet, ettei niihin voi paljoa kotkeakaan."
"Kuinka on sinun laitasi, Willy?" kysyi herra Burton. "Tuntuuko, että olet oppinut toimimaan toisista motiiveista?"
"Mitä motiivi on?" kysyi Willy. "Onko se jotakin samantapaista kuin lokomotiivi? Minusta tuntuu samalla lailla kuin lokomotiiveista vain silloin, kun olen juossut hyvin kovasti. Silloin minä puhisen aivan kuin lokomotiivi; mutta minusta ei tule savua. Silloin tuntuu aina, että minun sisässäni on kone, joka panee: 'Punk, punk, punk!' Isä sanoo vain, että se on pienen pieni pojan sydän, mutta jos se on totta, silloin voisi ison miehen sydän vetää kokonaisia vaunujonoja."
"Joka tapauksessa et ole nähtävästi oppinut pysymään asiassa. Mutta oletko oppinut käsittämään asioiden sisäistä merkitystä?"
"Tarkotatko minun sisässäni olevia asioita?" kysyi Willy.
"Kaujapuujoa?" ehätti Toddy.
"Oletteko olleet huomaavinanne, että teitä voimakkaamman mielipiteet ovat uudistavasti teihin vaikuttaneet?"
"Onko mielipide ja pitää mielettä tama atia?" kysyi Toddy. "Mehän vain työmme aamiaitta. En minä voi ymmäjtää, mitä meidän oliti pitänyt pitää mielettä."
"Oletteko aina viipymättä totelleet tätinne käskyjä ja onko teitä siihen pakottanut tunne hänen jumalallisesta etevämmyydestään?"
"Riittää, Harry!" huudati rouva Burton, joka koko keskustelun ajan oli elein koettanut kiinnittää miehensä huomiota. Jos herra Burton olisi nähnyt hänen ilmeensä, ei hän olisi voinut vastustaa sitä ja siksipä hän huolellisesti väittikin katsomasta vaimoansa kasvoihin. "Jollet sinä lakkaa ahdistelemasta lapsiraukkoja kaikenlaisilla tyhmillä, järkeilevillä kysymyksillä, saat itse tuntea minun jumalallista etevämmyyttäni, sillä minä vien lapset pois ulettuviltasi yläkertaan."