"Hekö eivät ymmärtäisi?" huudahti rouva Burton. "Toivoisinpa, että kaikilla täysi-ikäisillä ystävilläni olisi yhtä nopea käsityskyky kuin noilla pojilla. He eivät tosin ymmärrä vähääkään monimutkaisempaa keskustelua, mutta äänenpaino ja katseet riittävät heille."
"Mutta hehän tuskin katsahtivat ylös lautasistaan", huudahti herra
Burton.
"Lapset — pojat muistuttavat enemmän naisia kuin miehiä", vastasi rouva Burton. "Heillä on nopea käsityskyky ja heidän vaistonsa on kerrassaan ihmeellinen — toivottavaa vain olisi, että heidän luonteensa muissakin suhteissa olisi yhtä kehittynyt!"
"Siinä tapauksessa olen hyvin pahoillani, että tulin sanoneeksi sen heidän kuultensa", sanoi herra Burton voitettuna. "Ja niin pian kun olet valmis katuvaisena polvistumaan, lähden ja jätän sinut rauhaan."
"Silloin ei lähdöstäsi tule mitään", sanoi rouva Burton. "Minä olen jo tunnustanut — heille, ja yksi tunnustus on riittävä. Teen sen mieluimmin silloin, kun saan osakseni ymmärtämystä kuin silloin, kun minua vain ivataan."
"Taasen pyydän sydämestäni anteeksi", sanoi herra Burton. "Ja kun minäkin osaltani olen tehnyt katumuksen ja parannuksen, eikö silloin pahaa voitaisi palkita hyvällä siinä määrin, että saisin tietää, mitä kokemus on kohtalotoverilleni opettanut?"
"Sen ainoa opetus on, ettei kukaan muu kykene lapsia oikeaan suuntaan ohjaamaan kuin heidän omat vanhempansa", sanoi rouva Burton.
Herra Burton pudotti veitsen ja haarukan.
"Rakkaani", sanoi hän, "tuo on jo enemmän kuin kokemusta, se on suorastaan yliluonnollinen ilmotus. Olenhan aina sanonut, että olet pyhimys. Nyt osotat selvästi, että olen ollut oikeassa."
Rouva Burton saavutti jälleen arvokkuutensa ja sen mukana hetkeksi hävinneen mielenmalttinsa.