Herra Burton riensi osoittamaan vaimolleen hellyyttään tavalla, joka ei sanoja kaivannut.
"He lähtevät tänään", sanoi rouva Burton tuntien silmissään jotakin, joka kaipasi nenäliinaa avuksi — "juuri nyt, kun olen tullut ymmärtämään, mitä minun pitäisi olla heille! He ovat kujeistaan huolimatta enkeleitä, ja ainahan enkelien käyntien laita on niin, ettei huomaa, keitä he ovat, ennenkuin he levittävät siipensä lentoon."
"Eiköhän tätä enkeliparia voitane saada lainaksi päivän tai parin ajaksi, jos sinä haluat", sanoi herra Burton.
"Sepä oli loistava tuuma", sanoi rouva Burton. "Menen sanomaan
Helenalle, ettei hän vielä ole kyllin pirteä pitääkseen pojat kotona."
"Ja minä", sanoi herra Burton valmistellen kaupunkiin lähtöä, "koetan vakuuttaa samaa Tomille. Arvaan kyllä, että hänellä tulee olemaan ilme kuin vietäisiin häntä hirteen."
Burtonit läksivät ulos yhdessä hetken kuluttua, ja heti sen jälkeen pojat ilmaantuivat. Kun eivät löytäneet tätiänsä, menivät he alas keittiöön, jossa pyysivät keittäjättäreltä teevateja, lusikoita, sokeria ja kermaa.
"Mitäs teillä nyt taas on tekeillä?" kysyi Bridget.
"Sen saat sitten nähdä, kun olet antanut meille, mitä me pyydämme", sanoi Willy.
"Minä en ole kotkaan nähnyt niin tuujia ja punatia", sanoi Toddy.
"Ei minusta ole ollenkaan mukavaa, kun te otatte rouvan tavaroita ja viette ne sitten Herra ties' mihin", sanoi Bridget. "Ajatella, jos te hukkaatte jonkun lusikoista ja rouva sitten luulee, että minä olen sen varastanut."