"Emme me mene mihinkään muualle kuin puiden juurelle takapihalle", selitteli Willy. "Ja siellä kaikki kauniit marjat nyt pilaantuvat, kun sinä viivyttelet. Minun isäni sanoo, että marjat täytyy syödä heti, kun ne ovat poimitut."
"No, jos ei ole kysymys sen kummemmasta kuin marjoista, niin olkoon menneeksi", mutisi Bridget, toi ruokasäiliöstä tarjottimen ja latoi sille pyydetyt tavarat.
"Anna vielä kolmas lautanen, niin tuomme sinullekin, kun olit meille niin kiltti", sanoi Willy. "Ja sitten vielä vähän sokeria lisää sinua varten."
Bridget osoittautui todellisesti naiselliseksi, niin pian kun oli kysymys mairittelusta. Sokerilla täytetyn teekupin hän vaihtoi kukkurapää sokerikulhoon, pistipä vielä kaupanpäällisiksi muutaman palan sokerijauhelman huipulle, ja poikien lähtiessä hän kuiskata suikahutti sisäkölle, että "tuo Willy poika oli oikea herran alku. Minä olen kuullut, että koko hänen isänsä palvelusväki on tullut vanhasta maasta ja totta vie, Jane, he taitavat olla irlantilaista herrasväkeä."
Muutamia hetkiä myöhemmin rouva Burton astui ulos kälynsä huoneesta. Hän oli aikonut viivähtää vain hetken, mutta erikoiseksi suosionosotukseksi oli rouva Lawrencen pienoiskuva annettu hänen syliinsä ja tuo pienokainen oli niin heikko ja avuton, äänteli niin herttaisesti, räpytteli ikäänkuin ihmetellen pikku silmillään ja ojenteli niin sievästi pieniä ruusunpunaisia kätösiään, ettei rouva Burton ensinkään huomannut ajan kulua, ennenkuin hoitajatar tuli ja otti jälleen lapsen haltuunsa. Se oli samalla lähtömerkki vieraalle. Rouva Burton vaelsi hitaasti kotiin päin katse harhaillen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hellävaroen hän päivänvarjollaan kosketteli satakaunoja ja voikukkia, jotka häntä tiensyrjästä tirkistelivät, pysähtyipä vielä katselemaan lammasemoa, joka huolestuneena riensi suojelemaan pikku karitsaa, joka leikitellen juoksi emoansa pakoon. Silloin rouva Burton yht'äkkiä kuuli kauheaa huutoa, kirkumista ja ulvontaa. Samassa häneltä haihtui mielestä kaikki pienet avuttomat olennot, sillä hän tunsi Willyn ja Toddyn äänet. Huuto tuli joka hetki lähemmäksi ja ennen pitkää molemmat pojat tulivat esille metsästä kovaa kyytiä juosten vuoroin huutaen vuoroin kädellä suutaan pidellen. Rouva Burton juoksi heitä vastaan ja huudahti:
"Hiljaa pojat! Mitä on tapahtunut?"
"Ui-ui-uuii!" huusi Willy.
"Me töimme — töimme — pahanpaikan majjoja", sanoi Toddy. "Ja meillä oli niiden kantta kejmaa ja tokejia, mutta ne olivat kumminkin niin kuumia, kuin ei niiden kantta oliti ollut mitään."
"Tulkaa heti takaisin tädin kanssa", sanoi rouva Burton täynnä ihmetystä, mutta Willy kiskaisihe irti ja huusi edelleen. Toddy jatkoi:
"Itän ja äidin pitäiti tietää mitä tehdä kaikille pikku pojillenta. Minä tahdon mennä meidän jääkellajiin, enkä minä tule tieltä milloinkaan poit."