Poikien huuto oli kuulunut kauvemmaksi, kuin mitä rouva Burton oli olettanut, ja hetken kuluttua hän kuuli takanaan raskaita kiirehtiviä askeleita. Kääntyessään näki hän Miken, Lawrencien puutarha-rengin lähestyvän.
"Mikäs noiden poikien on?", kysyi Mike katsahtaen tutkivasti kumpaankin poikaan. Hän hypisteli Toddyn puserossa olevaa punaista tahraa ja puhkesi: "Tuli ja leimaus, turkinpippuria!"
Mike syöksyi yli kadun, hyppäsi yli aidan pieneen eristettyyn metsikköön, juoksi sinne tänne puiden välissä kunnes vihdoin pysähtyi ja iski veitsensä puun kuoreen. Rouva Burton, joka jännittyneenä oli seurannut Miken hommaa, luuli, että miesparka oli menettänyt järkensä. Hetken kuluttua hän palasi kädessään kappale puunkuorta, jota hän juostessaan pienenteli.
"Kas siinä, te penteleen pojat!" sanoi hän tunkien puunkuorta kummankin pojan suuhun. "Pureskelkaapas nyt muutteesta tätä. Se on niljakkaa jalavan kuorta — se asettaa varmasti polton. Tuota samaa hullutusta ne tekevät koulussa melkein jok'ikinen herran päivä ja ovat melkein tappaneet sisareni lapset. Ja mitä sanookaan isänne, kun te syötte tuommoista roskaa! Jospa minä vain saisin kiinni ne pahukset, jotka teitä siihen viekottelevat. Keitä he olivat? Sanokaa minulle, niin minä lähetän ne isänsä luo, jonka asunto on tulisempi kuin turkinpippuri."
"Kuinka johtui mieleennekään ruveta syömään pippuripalkoja?" kysyi rouva Burton, kun poltto rupesi asettumaan.
"Eräs poika sanoi kerran että ne ovat mansikoita", huusi Willy, "ja tänään me näimme niitä niin paljon eräässä puutarhassa, jota juuri oltiin hävittämässä, kun siihen aijottiin rakentaa talo. Ja sitte me kysyimme, emmekö me saisi ottaa ja he lupasivat ja sitte me käärimme ne paperiin ja veimme pois, emmekä me ollenkaan niitä maistaneet, sillä me tahdoimme syödä ne teekutsuissa aivan kuin isot herrat. Mutta kun minä puraisin, hyi sentään! Voi rikasta miestä ikuisessa tulessa! Nyt minä ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän pyysi Abrahamia kostuttamaan vesipisaralla kieltään."
"Mutta jikat mietpä ei taanut kaikkea tulta tuuhunta, luullettaan että taiti mantikoita tuuhunta", nyyhkytti Toddy.
"Mutta hänellä ei ollut kilttiä Mikeä, joka olisi hakenut jalavankuorta", sanoi Willy. "Niin pian kun me tulemme kotiin, Mike, menen minä pistämään hiekkaa tallipumppuun, niin että saisit nähdä, kuinka minä tottelen, heti kun sinä kiellät."
"Ja minä laitan tinulle aivan itte lahjan", sanoi Toddy. "En minä vielä tiedä mitä minä laitan — te tulee tinulle yllätyktenä. Mitta pidät enemmän — kultakellotta tahi pähkinäkajamelleitta?"
Kahden näin samanarvoisen lahjan välillä oli Miken, hyväntekijän, vaikea valita, ja hän läksi tiehensä, koko olennossaan jotakin, epäröiville ihmisille ominaista. Rouva Burton sanoi kuljettaessaan lapsia kotiin: