"Minusta ei mikään huone ole hauska, jos ei ole kukkia", sanoi Willy. "Isän ja äidin mielestä on myöskin niin, ja siksi me ajattelimme, että tekisimme sinut iloiseksi, jos hankimme kukkia tänne."

Laattialla oli hevoskuormallinen kiviä kasassa, jonka järjestelystä ei puuttunut aistia. Kivet muodostivat jonkunlaisen keinotekoisen vuoren; ja tämän huipulla sekä tunkeutuneena jokaisen kiven koloon ja halkeamaan oli koko joukko maantiehiekkaa. Muutamista kivien halkeamista pisti esiin jonkun verran kuihtuneita sananjalkoja, joista selvästi saattoi nähdä, että niitä oli moneen kertaan kivien koloon soviteltu ja että ne olivat moneen kertaan pudonneet kuivaan hiekkaan, joka osaksi peitti niiden juuria. Kiviröykkiön juurta kiersi usean metrin pituinen rönsy Virginialaista kiertokasvia, ja huipulta luikertelihe alas huolellisesti oksitettu Datura strammonium (hulluruoho). Nuo kolme kaunosielua katselivat hetkisen sanattomina; sitten Toddy katsahti ylös enkeli-ilmein ja sanoi:

"Eiköt ole kaunitta?"

"Minä toivon, että se, mitä meille tuot, on jotakin hirveän hauskaa", huomautti Willy, "sillä tuossa oli kauhean paljon työtä. En ole koskaan elämässäni ollut niin väsynyt. Äidin kukka on suuressa laatikossa, mutta me emme löytäneet mitään laatikkoa, emmekä löytäneet palvelustyttöjä, että olisimme heiltä voineet kysyä. Tämä ei ole se hulluruoho, jonka kukat ovat aivan kuin kauniit maljat, mutta isä sanoo, että tämä on paljon terveellisempi kuin se toinen viljelty laji. Sananjaloilla näkyy olevan jano, mutta kun minä en oikein tiennyt, kuinka minä niitä kastelisin, ilman että matto kastuisi, päätin odottaa siksi kun sinä tulet kotiin, että voisin sinulta kysyä."

Silkkihameet vain vähän kahahtivat — ja pojat olivat yksin. Kun herra Burton puoli tuntia myöhemmin palasi kaupungista, huomasi hän, että hänen vaimonsa oli harvinaisen vähäpuheinen, ja että kaksi poikaviikaria torikoreista seuloi hiekkaa eteismatolle ja rakenteli kivikasoja rakennuksen edustalle.

II LUKU.

Kokeilupäivänsä jälkeisenä aamuna Willyn ja Toddyn täti heräsi tavallista enemmän tietoisena siitä, kuinka vastuunalaista ja raskasta elämä oli. Kun hänen miehensä kertoi, että pian tulisi suuri muinaisesineiden ja fajanssiteoksien huutokauppa, ei se voinut tavallisessa määrin herättää hänen mielenkiintoansa. Rouva Burtonin keittäjätärkin sai turhaan odottaa valppaan emäntänsä aikaista aamukäyntiä. Rouva Burton mietti, mikä hänen monista velvollisuuksistaan poikia kohtaan joutuisi ensin täytettäväksi; mutta kun hän oli pitkän aikaa sitä pohtinut pääsemättä mihinkään lopputulokseen, tuli aina avulias sallimus hänen avukseen. Pojat heräsivät ja alkoivat niin kauheasti kolistella suoraan hänen päänsä päällä, että hän silmänräpäyksessä päätti aika läksytyksen olevan ensimäisen järjestyksessä. Pukeuduttuaan nopeasti meni hän poikien huoneeseen ja huomasi siellä kolinan johtuvan siitä, että jykevä, vanhanaikainen yksijalkainen pöytä lensi huoneen toisesta päästä toiseen. Työntövoiman muodostivat kahdet tukevat pikku käsivarret.

"Hei, Alice täti!" sanoi Willy. "Olen niin hirveän iloinen siitä että tulit. Tämä pöytä on veturi ja tiedätkös, minun nurkkani on New York ja Toddyn Hillcrest, ja Toddy on toisessa paikassa lipunmyyjänä ja minä toisessa. Mutta veturissa ei ole kuljettajaa, ja meidän on pitänyt sitä lykätä, mutta ei ole ollenkaan hauskaa lipunmyyjille tehdä niin paljon muuta työtä kuin omaansa. Nyt sinä voit tulla veturinkuljettajaksi. Hyppää junaan!"

Tilapäinen veturi sysättiin mukavuuden vuoksi rouva Burtonin luo, mutta se tehtiin niin suurella voimalla, että se järkytti arveluttavassa määrin hänen tasapainoaan. Siitä huolimatta sai hän sanotuksi:

"Tämäkö on äidinkin vierashuoneen kaluston kohtalo?"