"Ei", sanoi Toddy, "meillä ovat hienot huoneet aina lukitut. Niin, ja titten itä otti kejjan kaikki pyöjät poit meidän pöydänjaloitta — itä tanoi että pöydät olivat liian liikkuvaitet."
"Pikku poikien ei pitäisi koskaan ottaa luvatta toisten ihmisten tavaroita", sanoi rouva Burton sysäten melkein mielenosotuksellisella päättäväisyydellä pöydän paikoilleen. "Eikä heidän pitäisi käyttää esineitä muuhun, kuin mihin ne ovat tarkotetut. Onko kumpikaan teistä milloinkaan nähnyt pöytää radalla?"
"Tietytti, kyllä me olemme nähneet", sanoi Toddy viipymättä. "Hillcjettittä on tiipipöytä ja Jejtteyttä on toinen — kuinka vetujit muuten voitivat kääntyä ympäji!"
"On aika pukeutua aamiaiselle", sanoi rouva Burton lähtiessään vähän nolona.
Pojat ilmestyivät pöytään niin pian kuin kello oli soinut, nälkäisinä kuin sudet. Rouva Burton oli juhlallisen näköinen, kopautti paistiveitsen varrella pöytään, ja kaikki päät kumartuivat isännän ja emännän hiljaa itsekseen siunatessa ruokansa. Kun aikaihmiset nostivat päänsä, näkivät he, että kahdet pikku kasvot olivat yhä vielä visusti kätkettyinä kaksiin pikku käsiin. Rouva Burton nyökkäsi kunnioittavasti kumpaankin päin herättääkseen siten miehensä huomiota, ja itsekseen hän päätteli, että noin syvään kiitokseen vaipuneet sielut olivat sopivampi maaperä paremmallekin hengelliselle kylvötyölle, kuin mitä Tom ja Helena Lawrence milloinkaan olivat tehneet. Vähitellen kymmenen pikku sormea kuitenkin erkani ja hyvin suuret silmät tirkistelivät raoista kysyvästi; sitten Willy äkkiä otti kädet pois silmiltään, oikaisihe tuolillansa ja sanoi:
"Mutta Harry eno! oletko taas unohtanut ruokaluvun?"
Ja Toddy huomautti luoden syyttävän katseen enoonsa ja toisen, hyvin nälkäisen paistiin:
"Minä luin tiunaukteni viitikymmentä kejtaa."
"Yksi kerta olisi riittänyt, Toddy", sanoi rouva Burton.
"Mikti et tinä titten tanonut yhteen kejtaan", kysyi Toddy.