"Sanoinhan minä; meidän ei tarvitse puhua ääneen, että Jumala meitä ymmärtäisi", selitti rouva Burton.
"Ehkä tinun ei tajvitte", sanoi Toddy, "Minutta on niin jumaa kuitkata atioita Jumalalle. Kun minä kuitkaan, tanoo äiti: 'Toddy, mikti kuitkaat? Häpeätkö jotakin?' Ehkä eno ja tinä molemmat häpetitte jotakin."
Herra Burton halusi kiihkeästi antaa vaimollensa jonkun asiaa koskevan vihjauksen, mutta ei sitä uskaltanut, kun kahdet niin kärkkäät korvat olivat kuulemassa. Onnellinen tuuma juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi kurjalla saksankielellä:
"Eikö ole sopiva aika ryhtyä parannuspuuhiin?"
Ja kieliopin kaikkien sääntöjen mukaisesti ja moitteettomasti ääntäen rouva Burton vastasi: "Se on tuleva pian."
"Tuo on kauhean hauskaa puhetta", sanoi Willy, "minä tahtoisin osata puhua sillä tavalla. Aivan niin risaiset, likaiset miehet puhuvat isälle toisinaan ja sitten hän antaa heille oikein paljon lantteja. Milloin sinä ja Alice täti olitte likaisia ja risaisia ja opitte puhumaan noin?"
"Willy! Willy!" huudahti rouva Burton, "tuhannet rikkaat ja kauniit ihmiset puhuvat niin — kaikki saksalaiset."
"Puhuvatko he Jumalallekin niin?" kysyi Willy.
"Tietysti", sanoi rouva Burton.
"Hyvät ihmiset!" puhkesi tuo nuori mies. "Hänen täytyy olla hirveän viisas, että hän ymmärtäisi heitä."