Herra Burton toisti kysymyksensä saksaksi, mutta rouva Burton vaikeni, hyvin vakavana, tuskin huomattavasti rypistäen kulmakarvojaan.
"Millä te pojat ja teidän tätinne aijotte huvitella tänään?" kysyi herra Burton.
"Luulen, että tulee sade", sanoi Willy katsoen ulos ikkunasta, "niin että on varmaan parasta, että Alice täti kertoo meille satuja koko päivän. Me emme saa koskaan tarpeeksemme saduista."
"Aivan niin!" huudahti rouva Burton, jonka kasvoilta pilvet hälvenivät jättäen ne tavallista loistavammiksi.
"Onko tinun päättäti paljon kejtomuktia?" kysyi Toddy heilutellen ilmassa haarukkaansa välittämättä siitä, että haarukassa olevasta lihapalasesta tippui kastiketta hänen kädelleen.
"On, paljon," sanoi rouva Burton. "Ajatteleppas! Noin kymmenisen vuotta sitten kuulin pyhäkoulussa kertomuksia, eikä minulla koskaan ole ollut ketään, kenelle niitä kertoa."
"En minä juuri välitä pyhäkoulukertomuksista", sanoi Willy ja näytti muistelevan jotain vastenmielisiä asioita. "Niiden lopussa on aina jotakin, joka pilaa kaiken hauskan — jotakin siitä, että pitää olla kiltti pikku poika."
"Alice tädin kertomuksissa ei ole sellaista loppua", sanoi herra Burton toivoen salaisesti, että hänen vaimonsa antautuisi vain yksinkertaisesti poikia huvittamaan. "Hän tietää, että pikku pojat tahtovat olla kilttejä, ja hän tahtoo nähdä heidät myöskin iloisina."
"Alice täti kertoo teille vain sellaista, joka teitä ilahduttaa, Willy, täti lupaa sen", sanoi rouva Burton iloiten jo edeltäkäsin varmasta menestyksestään. "Heti aamiaisen jälkeen saa Harry eno mennä menojansa, ja sitten kerron teille mitä te vain haluatte."
"Ja taammeko leivoktia myötkin?" kysyi Toddy. "Aina kun äiti kejtoo meille tatuja, antaa hän meille leivoktia, että ittuitimme hiljaa, emmekä telmiti."