"Alice täti", sanoi Willy, "kuinka isot ihmiset tulevat toimeen ilman isää ja äitiä?"
"Sitä en oikein osaa sanoa, poikaseni", sanoi rouva Burton muistellen kuinka avuttomaksi hän ensimmältä tunsi itsensä, kun hänen miehensä otti hänet äidin siipien suojasta.
"Eikö heillä ole heille milloinkaan mitään kerrottavaa, ja eikö heistä tunnu kummalliselta, kun vanhempia ei ole olemassakaan?"
"Kyllä — kyllä kai toisinaan!" sanoi rouva Burton muistellen erästä aikaa elämässään, jolloin hän kaipasi uskottua, joka ei olisi ollut rakastettu eikä ystävä.
"Etkö luule, että kun he yksin ajattelevat asioita, niin ne asiat, joita he aivan yksin vain ajattelevat, tuntuvat heistä hauskimmilta?" jatkoi Willy.
"Kyllä, poikaseni", vastasi rouva Burton suudellen Willyä otsalle.
"Mahtaa tuntua kauhean ikävältä, kun ei ole ketään, jolta voiti pyytää jahaa, kun on ikävä, eikä tiedä, mitä tehdä!" huomautti Toddy.
"Ja kun ei ole ketään, joka kieltäisi särkemästä leikkikaluja, kun on kyllästynyt niihin, eikä tiedä mihin ryhtyisi", sanoi Willy. "Sano täti, tuntuuko ihmisistä juuri näin, kun he tulevat enkeleiksi?"
"Eihän toki", sanoi rouva Burton.
"Luuletko, että ihmisistä taivaaseen tullessaan on hauska tietää, että heillä on isä — Jumala — kun ei heidän tarvitse häneltä kysyä lupaa. Kun heillä kerta aina on hauskaa, en minä voi käsittää, milloin he sitten ovat erikoisen iloissaan siitä, että heillä on taivaallinen isä. Pitääkö pikku enkelien milloinkaan mennä kotoaan pois ja viipyä monta päivää poissa näkemättä isäänsä?"