"Eihän toki, lapseni, eihän toki", huudahti rouva Burton kauhistuen.
"Kuinka tuollaiset ajatukset johtuvat mieleesikään?"
"Eivät ne johdu minun mieleeni, vaan minä johdun niiden mieleen", vastasi Willy. "Eivätkä ne jätä minua, ennenkuin minä olen ajatellut itseni ihan rikki, tai saanut jotain uutta ajattelemista, joka saattaa minut ne unohtamaan."
Rouva Burton päätti heti paikalla keksiä Willylle jotain uutta, joka voisi estää hänen ajatuksiaan liikkumasta aloilla, jotka olivat hänelle tuntemattomia ja sen kautta vaarallisia. Hänen olonsa kävi entistä tukalammaksi, kun Toddy, alkaen innokkaan keskustelun, sanoi:
"Täti mitähän pikku enkelit tekevät jahalla, kun he titä jotkut taavat. Onko taivaatta namutpuoteja, ja annetaankohan tiellä viidellä pennillä enemmän kuin täällä?"
"Ei taivaassa käytetä ensinkään rahaa", sanoi rouva Burton koettaen turhaan keksiä keinoa, miten päästä rauhaan noilta pikku utelijoilta. Päälle päätteeksi hän muisti aamullisen halunsa saada olla yhdessä poikien kanssa voidakseen viimeinkin löytää tien heidän sydämiinsä ja saadakseen pojatkin häntä lähestymään.
"Mitä — eikö jaha kelpaa mihinkään?" kysyi Toddy.
"Tittenhän oliti kauheaa, jot minä juuji nyt tulitin enkelikti — kun minun täättölaatikottani on kuutikymmentäneljä penniä."
"Oletko hullu, Toddy", huudahti Willy. "Eihän taivaaseen voi rahaa kuljettaa. Siellä, missä kaikki kadutkin ovat kullasta, ei kukaan ihminen välitä rahasta. Minä luulen, että yksi ainoa karamelli maksaa kokonaisen dollarin."
"Jos te kerran pidätte niin paljon karamelleista, niin voimmehan itse valmistaa niitä aamiaispäivällisen jälkeen", sanoi rouva Burton epätoivoissaan noiden monien jumaluusopillisten kysymysten vuoksi.
"Oh, oh!" huudahti Willy. "Voivatko aivan tavalliset ihmiset niin kuin me valmistaa karamellejä?"