"Kyllä", vastasi rouva Burton. "Sitäpaitsi me emme olekaan tavallisia ihmisiä, Willy."
"Minusta me olemme", sanoi Willy, "kun minä ajattelen, miten kilttiä ihmisiä karamellintekijät mahtavatkaan olla."
"Kuinka paljon me laitamme?" kysyi Willy, "kahdella pennilläkö?"
"Ei, enemmän. Enemmän kuin mitä pikku pojat voivat syödä kokonaisena päivänä."
"Voi ihmettä!" huudahti Toddy. "Titte niitä mahtaa tulla enemmän kuin koko namutpuoditta. Tulkaa nyt heti! Ei viittitä työdä ollenkaan aamiaitpäivällittä, niin että vattat ovat aivan tyhjät kajamellejä vajten."
"Lyönpä vetoa, että minä osaan kävellä nopeammin kuin sinä, täti", sanoi Willy vetäen tätiä toisella ja tyrkäten toisella kädellä.
"Mutta minäpät otaan juotta nopeammin kuin te kummatkin", huudahti
Toddy. "Koetetaanko?"
Rouva Burton kieltäytyi kummastakin kilpatehtävästä, mutta siitä huolimatta pojat suorittivat ne yksin ja juoksivat kuistin rappuja ylös ja alas kunnes täti yhtyi heihin.
"Missä sinä ne keität, täti?" huusi Willy tädin vielä ollessa sadan kyynärän päässä.
"Paistinpannussa", huusi rouva Burton vastaan.