"Kyllä kait", vastasi Willy. "Mutta minä luulen, ettei häntä paljoa haluttanut hiekassa leikkiä, kun hänen täytyi syödä sikojen kanssa yhdessä. Niin, sitten, kun hän oli vähän aikaa ollut sikopaimenena, hän yht'äkkiä muisti, että hän kotona oli aina saanut syödä kyllikseen. Eivätkö pojat joka paikassa maailmassa ole samanlaisia, Harry eno?"
"Luultavasti, läsnäolevaa seuraa lukuunottamatta", sanoi herra Burton.
"Mutta kuinka tulit sitä juuri nyt ajatelleeksi?"
"No, kun hän tahtoi mennä kotiin, kun hän ei voinut ryöstää sioilta niin paljon, että olisi tullut kylläiseksi, ja isä sanoo, että nälkä ajaa kotiin pikku pojat, jotka ovat jäljettömiin kadonneet, kun heidän äitinsä heitä etsii. Näin kävi pojan vieraassa maassa. Isä sanoo, ettei raamattu kerro mitään siitä pyysikö hän isäntää hankkimaan toisen sikopaimenen vai läksikö hän salaa. Monien vaivojen ja vastusten jälkeen hän tuli aivan lähelle kotiansa. Varmaankin hän oli hyvin häpeissään ja meni takatietä, sillä kuvassa, joka on minun raamatunhistoriassani hänen vaatteensa ovat kauhean rikkinäiset ja likaset. Ja kyllä kai hän odotti saavansa toria ja toivoi pääsevänsä salaa taka-ovesta sisälle ja kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa."
"Voi Harry!" huudahti rouva Burton, "tämähän on suorastaan kauheaa — suorastaan pyhän pilkkaamista!"
"Kertomuksen sovelluttaminen pyhään tarkotukseenhan tässä vain on pyhää, rakkaani", sanoi herra Burton. "Ja voit olla vakuutettu, että poika huomaa missä raja kulkee. Toivoisin, että jumaluusopin tohtorit sen aina yhtä herkästi huomaisivat. Jatka, Willy!"
"Niin, hän hiipi eteenpäin ja kun hän näki jonkun tutun, piiloutui hän puiden ja pensaiden taakse. Mutta yht'äkkiä hänen isänsä keksi hänet. Minä luulen, että isät voivat nähdä kauvemmas kuin muut ja että he jollakin lailla aavistavat, kun heidän poikansa tulevat, ja näyttää siltä, kuin he vain olisivat seisoneet heitä odottamassa. Ja sikopaimenen isä juoksi ulos ilman hattua — niin on ainakin kuvassa — ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja puristi häntä niin lujasti, että hänen täytyi aivan vaikeroida, eikä — —"
"Eikä hän kytynyt, miten hän on niin tahjannut vaatteenta." sanoi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy. "Ja sikopaimen sanoi, että hän oli ollut paha poika ja hän luuli että hän tästedes saisi syödä keittiössä, mutta isä ei antanut. Hän puki hänet puhtaisiin vaatteisiin ja antoi hänelle uudet kengät ja pani sormuksen hänen sormeensa!"
"Tojmuktet eivät maittu ollenkaan hyvälle", sanoi Toddy. "Kejjan minä nielatin tojmukten, eikä te maittunut millekään. Ja titte minun täytyi ottaa ilkeää lääkettä ja tojmut tuli ylöt aivan tamanlaitena kuin ennenkin."
"Eihän hän saanut sormusta siksi että hän sen söisi, sinä tuhma poika", sanoi Willy. "Sormuksia käytetään vain sormia puristamaan ja ne ovat merkkinä siitä, että se joka sen antaa, tahtoo aina puristaa ja pitää kiinni siitä, jolle hän sen on antanut. Sitten he teurastivat kokonaisen vasikan — sikopaimen oli niin hirveästi nälissään — ja sitten he pitivät oikein hauskaa yhdessä. Ja kun sikopaimenen iso veikko kuuli mitä herkkuja veljelle valmistettiin tuli hänen mielensä pahaksi, sillä vaikka hän oli aina ollut hyvä poika, ei hänen ilokseen oltu koskaan valmistettu teepitojakaan. Mutta isä sanoi: 'Älä ole pahoillasi, me olemme saaneet veljesi takaisin, ajatteleppas sitä poikaseni!' Mutta minun käy iso veli hirveästi sääliksi. Minä tiedän ihan miltä hänestä tuntui, sillä kun Tod on paha ja minä olen kiltti, ottaa isä Toddyn syliinsä ja puhuu hänelle ja syleilee häntä, ja minusta tuntuu niin ikävältä ja minä toivon, etten olisi ollut ollenkaan kiltti."