"Ja mitä luulet pahan pojan äidin tehneen hänet nähdessään?" kysyi herra Burton.
"Ei hän mitään tehnyt", sanoi Willy, "katsoi vain häneen niin surullisesti, että hän päätti, ettei koskaan eläessään enää ole paha ja senjälkeen hän asettui seisomaan äidin tuolin taakse ja katsoi kauvan äitiä seisten siten, että äiti ei voinut häntä nähdä."
"Ja mitä luulet tämän kertomuksen tarkottavan, Willy?" kysyi rouva Burton päättäen vihdoinkin painaa pojan mieleen edes yhden tärkeän opetuksen.
"Se tarkottaa sitä, että hyvät isät aina voivat nähdä, milloin heidän poikansa ovat oikein toden teolla häpeissään", sanoi Willy, "ja ymmärtävät, että on parasta olla oikein kiltti heille, ja että isät, jotka sitä eivät voi nähdä eivätkä tee muuta kuin moittivat heitä, eivät ansaitse sitä iloa, että heidän poikansa tulevat takaisin."
Rouva Burton hämmästyi, ja hänen miehensä nauroi partaansa tälle itsenäiselle raamatun kertomuksen sovelluttamiselle. Rouva Burton saavutti kuitenkin ennen pitkää tasapainonsa.
"Etkö luule, että on tarkotus sen kautta opettaa meille jotakin
Jumalasta?" hän kysyi.
"Tietysti", sanoi Willy. "Hänhän on paras kaikista isistä, eikä kukaan osaa olla niin kiltti pahoille lapsilleen kuin Hän."
"Niin, sitä juuri tahtoo kertomus meille opettaa", sanoi rouva Burton.
"Mutta minä luulin, että kaikki tietäisivät, että Jumala on sellainen", sanoi Willy.
"Jos kaikki sen olisivat tienneet, ei Jeesuksen olisi tarvinnut kertoa koko kertomusta", sanoi rouva Burton.