"Kyllä kait nuo juutalaiset tarvitsivat sen moneenkin kertaan kuulla", sanoi Willy, "sillä ihmiset voivat usein olla hirveän häijyjä lapsillensa ja luulevat että Jumalakin on hirveän häijy ihmisille."
"Ihmiset tarvitsevat vieläkin tuota kertomusta", jatkoi rouva Burton. "He kuuntelevat sitä mielellään ja he näkevät siitä kuinka hyvä Jumala tahtoo olla heille."
"Kuuntelevatko he sitä mieluummin kuin ovat kilttejä omille lapsilleen? Silloin he ovat tuhmia", sanoi Willy. "Minä en tahtoisi, että minulla olisi sellainen isä ja äiti. He sanovat, että on tärkeämpää pitää huolta siitä mitä voi antaa, kuin siitä mitä ottaa vastaan. Eikä Harry eno ole vielä sanonut milloin me lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan."
"Isä tulee teitä hakemaan heti kaupungista palattuansa", sanoi herra Burton. "Hänellä on teille varmaankin jotain sanottavaa, ennenkuin menette kotiin. Te ette vielä tiedä miten on käyttäydyttävä talossa, jossa on sairas äiti ja pikku lapsi."
"Kyllä me sen tiedämme", sanoi Willy. "Meidän pitää istua aivan hiljaa ja katsella heitä koko ajan."
"Joka toinen tahi kolmat minuutti me vain juoktemme heitä tuutelemaan", sanoi Toddy.
"Ja taputtamaan heitä poskelle", sanoi Willy.
"Ja panemaan heille jotakin oikein hyvää suuhun, niinkuin isä ja äiti tekevät meille, kun me olemme kipeitä", lisäsi hän vielä.
"Ja toittamaan ja laulamaan heille", sanoi Toddy.
"Ja antamaan heille lantteja", sanoi Willy.