"Ja javittamaan heille heidän täättölaatikoitanta, niin että lantit kalitevat, niin kuin Willy teki minulle, kun minä olin niin kipeä etten titä itte voinut tehdä", sanoi Toddy syleillen veljeänsä kiihkeästi.
"Ja siivoomaan huoneita", sanoi Willy.
"Ja tuomaan heille titälle valmiita tavileipiä, niinkuin minä kejjan tein, kun Willy oli taijaana, että hän tai niillä vuoteella leikkiä", sanoi Toddy.
"Ja tanssimaan heille", lisäsi Willy. "Pikku Phillie tuli siitä aina niin iloiseksi."
"Ja naulaamaan tauluja teinille", sanoi Toddy. "Enon vinnillä me leikkelimme niin paljon kuvia, että meillä on niitä kokonaitia tuujia kääjöjä; ja titte tiellä on liimapullo —"
"Frank Leslien Kuvalehden sotavihko!" huudahti herra Burton. "Kuinka ovat he voineet sen löytää? Kuinka harmillista!"
"— tiellä kotona itän huoneetta", jatkoi Toddy, "ja äidin huone on vaaleanpunainen, aivan kuin maalikijjani lehdet, ja kuvat ovat niin kauniit vaaleanpunatella pohjalla."
"Ja tuo on lasten käsitys siitä, mitä on olla kiltti ja hyödyllinen!" huudahti rouva Burton. Sillävälin olivat pojat unohtaneet koko ympäristönsä riidellessään löytämänsä partaveitsen hiomahihnan omistusoikeudesta.
"Niin", huokasi herra Burton, "eivätkä he hyvistä aikeistaan huolimatta ole täydellisyyttä likempänä kuin täysikasvaneet ihmiset monine hyvine lastenkasvatusperiaatteineen ja maailmanparannuspuuhineen."
"Harry!" huudahti rouva Burton loukkaantuneena.