Mike lähti täyttä neliä ratsastamaan, ja rouva Burton palasi viipymättä kotiin peljäten, että hälinä voisi kuulua sairaan huoneeseen. Hän lähetti keittäjättären kulkemaan toista tietä, sisäkön toista; itse kääntyi hän kolmannelle. Sillävälin Mike tarkasti makeiskaupan, koulun, kaikki sillat ja erinäisiä muita poikien lempipaikkoja.
Rouva Burton astui rosoiselle, sankkaa metsää kasvavalle kalliolle johtavaa tietä. (Kalliota sanottiin kohteliaisuudesta vuoreksi). Hän pysähtyi usein huhuilemaan ja kuuntelemaan sekä poikkesi lukemattomia kertoja tieltä tarkastelemaan erinäisiä epäselvästi näkyviä esineitä — pensaita ja kantoja — toivoen jo tavanneensa etsimänsä pojat. Täten hän viipyi vähintään kaksi tuntia matkalla, johon tavallisissa oloissa tarvittiin vain tunti. Yht'äkkiä hän näki edessään tiellä tutun olennon vetämässä perässään suurta vihreää oksaa.
"Willy!" hän huudahti juosten poikaa vastaan. Pikku olento kääntyi, ja rouva Burton kauhistui nähdessään surkeannäköiset kasvot, joiden kalpeutta vastaan tuijottavat silmät, punaiset, pullistuneet sieramet ja pöhöttyneet huulet olivat kerrassaan kauhistuttavat. Ja oksan päällä, itseään suonenvedontapaisesti toisella kädellään latvapuolesta kiinni pidellen, toisella jotakin vihreää ja rypistynyttä rutistaen makasi Toddy kiireestä kantapäähän paksun pölyn peittämänä.
"Oh! Mitä on tapahtunut?" huudahti rouva Burton.
Toddy katsahti ylös ja alkoi selittää.
"Minä olen haavottunut totamiet ja minua viedään tellaiteen paikkaan, jotta minua ei voida ampua, aivan niinkuin todattakin tehdään."
Mutta Willy vaipui itkien maahan.
"Mikä teidän on,?" kysyi rouva Burton polvistuen ja ottaen Toddyn syliinsä. Toddy vain murahti vastaan:
"Oh!"
"Rakkahin Willy!" huudahti rouva Burton laskien Toddyn maahan ja kiiruhtaen Willyn luokse, "mitä on tapahtunut? Kerro pian!"