Willy avasi suunsa ja silmänsä vastahakoisesti ja vastasi hyvin heikolla äänellä:
"Odota, kunnes tulen henkiin, sitten kyllä kerron sinulle. Nyt ei minun sisässäni ole montaakaan sanaa — ne ovat kaikki karanneet, minä olen niin väsynyt, ja oh —"
Willy ummisti taas silmänsä. Rouva Burton nosti hänet hellävaroen syliinsä, istuutui isolle kivelle, tuuditti häntä edestakaisin ja itki. Sillävälin oli Toddy käännähtänyt vatsalleen ja katseli nyt ilmeisellä tyytyväisyydellä edessään olevaa näkyä. Sitten hän sanoi:
"Täti, minutta on niin kovin hautkaa olla haavottunut totamiet!"
Vähitellen Willy tointui. Hän kiersi kätensä tädin kaulaan ja sanoi:
"Kuinka hirveää se oli, täti!"
"Kerrohan nyt kaikki, poikaseni", sanoi rouva Burton, "koskapa näyt olevan noin virkeä. Missä olette olleet koko päivän? Täti on ollut niin kovin huolissaan tähtenne."
"Niin, näetkös", sanoi Willy. "Me tahdoimme tehdä sinulle jotain oikein hauskaa ennenkuin me lähdemme kotiin, sillä sinä olet ollut meille niin kiltti. Kun me siitä Toddyn kanssa puhuimme, emme keksineet mitään ikävää, mitä sinä olisit meille tehnyt, vaikka varmaan sinä joskus sitäkin olet tehnyt. Mutta me emme ainakaan sillä kerralla muistaneet yhtään ainoaa ikävää kertaa."
"Muuta kuin että tinä niin kauhean utein tanot: 'Ei taa!'" huomautti
Toddy.
"Niin!" sanoi Willy. "Tod muisti tuon kyllä, mutta me ajattelimme, ettei sinun sitä enää ehkä tarvitse meille sanoa. Eikä meistä voinut mikään olla sen hauskempaa, kuin antaa sinulle villejä kukkia, jokainenhan voi saada kesyjä kukkia. Ja me arvelimme, että me ehtisimme hakea ne ennen aamiaista, jos me pitäisimme oikein kiirettä. Ja niin me tulimme suoraan vuoren juurelle, mutta ei siellä ollut mitään kukkia — ne eivät varmaankaan olleet vielä hereillä, tai ne olivat menneet nukkumaan. Sitten me emme tienneet mitä tehdä."