"Muuta kuin tuoda tinulle jälttää", sanoi Toddy.
"Niin", sanoi Willy. "Mutta jälttä on vain syötäväksi eikä katseltavaksi, ja me tahdoimme antaa sinulle jotakin, jota katsellessasi sinä ainakin muutaman päivän meitä muistaisit."
"Ja aivan äkkiä minä tanoin: 'Tananjalkoja!'" sanoi Toddy.
"Niin, Tod sanoi sen ensiksi, mutta minä ajattelin sitä aivan samassa hetkessä. Näetkö täti kuinka kauniit ne ovat tuolla kallion kolossa", sanoi Willy.
Rouva Burton katsahti osotettuun suuntaan ja kauhistui. Särmikäs kallionkieleke kohosi sata jalkaa hänen päänsä yli korkeuteen, ja jokaisessa halkeamassa varjostivat erinomaisen kauniit sananjalat rauhallisilla lehtikimpuillaan kallion kylmää harmautta.
"Ei se ollut tämä paikka", sanoi Willy. "Se oli vähän ylempänä, tuolla toisella puolella, missä kallioseinät eivät ole niin jyrkät, mutta kuitenkin hyvin vaivalloiset kiivetä. Me menimme tästä ensiksi ylös."
"Oi teitä kauheita lapsia!" huudatti rouva Burton painaen Willyä kiihkeästi rintaansa vastaan. "Kaksi pienokaista kiipeämässä ylös tällaisesta pahasta kohdasta! Kun näen enon tuosta kiipeävän, tunnen jo itseni onnettomaksi."
"Kun me kiipeämme vuojia, emme ole pienokaitia vaan miehiä", vakuutti
Toddy.
"Niin", jatkoi Willy, "me löysimme niin paljon sananjalkoja, ja tuupimme toinen toisiamme aina kun näimme korkeammalla kauniimpia. Miksi korkealla olevat asiat aina tuntuvat niin kovin kauniilta, täti?"
"Minä tiedän!" sanoi Toddy.