"No, annappas meidänkin kuulla", pyysi rouva Burton.
"Tikti että ne ovat lähempänä taivatta", sanoi Toddy. "Kejjo eteenpäin, minuttakin on niin hautka kuunnella!"
"Lopuksi me tulimme tasaiselle paikalle, josta ylöspäin taas oli aivan jyrkkää. Ja siellä ylhäällä oli niin hirveän kauniita sananjalkoja", jatkoi Willy.
"Ja minä lähdin edeltä kapuamaan", sanoi Toddy.
"Niin sinä läksitkin, rakas pikku ressu", sanoi Willy tuota pikaa veljeään suudellen. "Minä sanoin kyllä, etten uskonut toisten sananjalkojen olevan toisia kauniimpia, mutta hän sanoi vain: 'Jumala laittaa kyllä tätiä varten muutamia kauniimpia', ja hän mennä vilisti ylös kuin hämähäkki."
"Ja minä päätin entikti ylöt", sanoi Toddy.
"Totta kait sinä pääsit", sanoi Willy. "Enhän minä yrittänytkään mukaan. Sitten Tod rupesi kiskomaan sananjalkaa maasta selin minuun ja sitten minä vain näin kuinka hän makasi kyljellään ilmassa tyhjää allaan. Sitten hän huusi."
"Niin kuin minä putotin tuojaan kivikataan", selitti Toddy. "Mutta minä en hukannut tananjalkoja, tättä ne ovat", lisäsi hän ojentaen tätiä kohden jotakin lakastunutta ja kokoonpuristettua, joka ilmeisesti kerran oli ollut sananjalka. Nähdessään tämän pani täti Willyn kivelle ja riensi Toddyn luo, piilotti kuihtuneen sananjalan povelleen ja suuteli kiihkeästi lahjan antajaa.
"Pidä minua vielä vähän aikaa sylissä", sanoi Willy. "En minä vielä ole aivan terve."
"Mitä sinä sitten teit?" kysyi rouva Burton nostaen Willyn taas syliinsä.