"Kun Tod yhä vain huusi eikä voinut kävellä niin minä autoin hänet tielle ja kun hän ei sittenkään vielä voinut kävellä —", Rouva Burton meni jälleen Toddyn luo ja tunnusteli ja tutki hänen sääriänsä, mutta ei voinut löytää yhtään katkennutta luuta.
"Kipu on tääjen alapäättä ja jalan yläpäättä", sanoi Toddy, joka oli nyrjäyttänyt jalkansa.
"Ja hän huusi vain: 'I-tää, ja äi-tii' niin hirveän surullisella äänellä", jatkoi Willy. "Ja se oli minusta niin kauheaa. Ja minä katsoin tietä ylös, mutta siellä ei näkynyt ketään, sitten tietä alas, mutta ei sielläkään näkynyt ketään ja sitten minä kurkistin vuorenjyrkännettä alas, ja kun minä en sielläkään nähnyt ketään, olin minä aivan neuvoton. Enhän minä voinut mennä kotiin sanaa viemään, kun pikku sairas veikko olisi jäänyt yksin. Sitten minulle muistui mieleen isän kertomus siitä kuinka hän joskus oli nähnyt haavoittuneita sotamiehiä kuljetettavan, kun ei ollut vaunuja. Minä rupesin kiskomaan puusta oksaa, jolla sitten voisin Toddya kuljettaa."
"Et suinkaan tahdo väittää, että olet saanut aivan yksin irti tuon ison oksan, Willy?" huudahti rouva Burton.
"En — en tahdokaan", sanoi Willy viivytellen. "Koetin kiskoa useammasta puusta, mutta oksat eivät vain tahtoneet irtaantua. Sitten minä muistin jotakin ja lankesin polvilleni aivan puun juurelle ja kerroin Jumalalle kaikki ja sanoin Hänelle, etten minä uskonut, että Hän antaisi pikku sairaan Tod raukan maata siinä koko päivää ja pyysin Häntä auttamaan minua, että saisin oksan katkeamaan, niin että sillä sitten voisin kuljettaa Toddyn kotiin. Ja kun minä sitten nousin ylös, oli minulla voimia kuin neljälläkymmenellätuhannella hevosella. Minusta tuntui aivan kuin olisin nyt tullut ilman Jumalankin apua toimeen. Ja kun minä sitten vain kerran riuhtasin oksasta, antoi se myöten. Sitten minä panin Toddyn oksalle makaamaan ja vedin häntä. Mutta kyllä se oli raskasta!"
"Hautkaahan te vain oli", sanoi Toddy, "paitti tilloin, kun tiellä oli kivi, joka juuji tattui kipeään paikkaan!"
"Minä vedin tien pehmeimmällä kohdalla", sanoi Willy, "aina kun vain voin, mutta väliin ei koko tiellä ollut pehmeää paikkaa. Ja joku jyskytti minun sisässäni niin kauheasti — kai se oli se pieni sydän-veturi. En voinut levähtämättä kävellä kuin kymmenen askelta. Ja sitten Tod lopetti itkemästä ja sanoi, että hänen oli nälkä ja silloin minun heti muistui mieleen, että minäkin olin nälissäni."
"Mutta tananjalkoja me emme hukanneet", sanoi Toddy.
Rouva Burton otti aarteen poveltansa ja suuteli sitä.
"Pidätkö sinä siitä oikein paljon, täti, pidätkö? Silloin ei ole mitään hätää. Silloin emme me, Tod ja minä, ollenkaan välitä kivusta ja vaivoista, emmehän Tod?" sanoi Willy.