Oli hetken, parin hiljaisuus ja sitten rouva Burton kysyi:
"Mutta kuinka voi tietää, milloin lapset hallitsevat meitä? Et voi saada noita pikku veitikoita ymmärtämään lakeja, joiden mukaan täysikasvaneet ihmiset toimivat."
"Onko sitten maailman kauhein asia, jos lapset hallitsevat meitä?" kysyi Tom. "Emmekö me sitten koskaan hallitse heitä. Emmekö me koskaan anna heille vääriä vastauksia, omavaltaisia määräyksiä, tylyjä kieltoja vain säästääksemme itseltämme vähän ylimääräistä työtä tai ajatuksia?"
"Ei Tom!" huudahti rouva Burton. "Vakuutan etten ole väittänyt mitään sellaista."
"Miksi on omatuntosi sitten niin herkkä?" kuiskasi hänen miehensä. "Jos ryhdyt puolustelemaan itseäsi heti, kun Tom on lausunut jonkun arvostelun, niin hän alkaa epäillä sinun olleen hirvittävän julma hänen pojilleen."
"En suinkaan!" nauroi Tom.
"Olethan sinäkin ollut Alicen kasvatettavana jo puoli vuotta, ja kuitenkin olet vielä hengissä", sanoi Helena.
"Mutta vakavasti puhuen, Tom. Ethän tahtone todistaa minulle, ettei lapsia saa opettaa tottelemaan ja ettei heitä saa estää tekemästä sellaista, mikä ei heidän vanhempiaan miellytä?" kysyi rouva Burton.
"Tietysti heidän pitää oppia tottelemaan", sanoi Tom. "Mutta minusta olisi parempi, etteivät sitä oppisi, jos, kuten valitettavasti usein on laita, se tapahtuu enemmän vanhempien kuin heidän itsensä vuoksi."
"Minun: täytyi aina totella", sanoi rouva Burton tuolla usein tavattavalla vaikka aina itsetiedottomalla tavalla, joka edellyttää, että omien mieskohtaisten kokemusten esittäminen on vastustamaton todistuskappale ja sääntö.