"Eikö vanhemmilla sitten ole oikeutta vaatia lapsiltaan kunnioitusta?" kysyi hän.
"On kyllä. Heillä on oikeus korjata oman kasvatuksensa virheet ja tehdä se olentojen hyväksi, joiden olemassa-olosta he ovat täysin vastuunalaiset. Voiko kuvitella suurempaa rikosta kuin antaa elämä olennolle ilman sen omaa halua ja sitten tehdä se orjaksi sen sijaan, että tekisi sen ystäväksi?"
"Mutta Tom, sinä olet ihan kauhea!" huudahti rouva Burton. "Voisi luulla, että vanhemmat ovat oikeita hirviöitä!"
"He ovat vielä pahempia. He ovat ajattelemattomia olentoja, joilla on aimo annos itsehyväisyyttä ja jotka ovat olevinaan selvillä elämisen taidosta. Yhteiskunta ottaa helposti kiinni pahat ihmiset ja tekee ne vaarattomiksi. Mutta juuri kunnialliset ja pahaa tarkottamattomat pahantekijät aiheuttavat maailmassa eniten vaivaa ja kärsimyksiä."
"Sinun mielestäsi siis on kuljettava elämän läpi unohtaen itsensä joka päivä lasten vuoksi, sen sijaan että muodostettaisiin heidät sellaisiksi, jommoisia haluaa heidän olevan?"
"En suinkaan", sanoi Tom, "minun mielestäni on joka päivä elettävä uutta elämää ja opittava minkälaisen elämän tulee olla, sen sijaan, että tekisimme heidät sellaisiksi, kuin minä tahtoisin heidän olevan, sillä minä en näe heissä vain omaksi hauskuudekseni luotuja leikkikaluja, vaan olentoja, jotka ovat luodut oman itsensä vuoksi ja maailman vuoksi, joka niin kipeästi kaipaa kelpo miehiä."
"Ja naisia", lisäsi rouva Lawrence. "Unohdathan pienokaisen, sinä sydämetön mies!"
"Hyväksyn oikaisun", sanoi Tom, "mutta en itse voinut sitä tehdä, sillä maailmassa on jo enemmän hyviä naisia, kuin se ansaitsee."
"Hyvä Jumala, minkä määrän kasvatusta tuo pikku sisko parka tuleekaan saamaan", sanoi rouva Burton, "Mutta sinä et tietysti kutsu sitä kasvattamiseksi — sinä kutsut sitä itseuhrautumiseksi. Jäljellä olevatkin hiuksesi lähtevät ja sinä tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi tuon rakkaan pienokaisen ensimmäisenä elinvuotena."
"Sitä en ihmettelisi", sanoi Tom ja hänen kasvoiltaan katosi kälyn huomautuksen aiheuttama hymy.