"Kuiva multahan vain muuttui lutikoiksi", selitti Willy, "sellainen, jota me potkimme ilmaan maantiellä, tiedäthän!"
"Oh", sanoi Toddy, "olikohan niiden joukotta kijppuja?"
"En tiedä", sanoi Willy, "mutta ainakin siellä oli semmoisia, joita äidit pyydystävät hienoon kampaan, kun heidän poikansa ovat leikkineet likaisten ihmisten lasten kanssa. Ja vaikka Faaraon miehet luulivat olevansa kaikessa niin taitavat, huomasivat he, etteivät he voineet tehdä luteita."
"Mitä"? sanoi Toddy, "tahtoiko Faajao taada litää lutikoita?"
"E-e-eei, en minä usko", sanoi Willy. "Mutta hän ei ollut vielä tullut hyväksi, ja Jumala lähetti kokonaisia kärpäspilviä Egyptiin, eikä siellä päin ollut ollenkaan kärpässuojuksia ikkunoissa. Ja silloin Faarao tuli taas hyväksi, ja Jumala otti kärpäset pois, ja Faarao tuli taas pahaksi, ja Jumala teki kaikki lehmät ja hevoset sairaiksi, niin että ne kaikki kuolivat."
"Eikö Faajao titten ollenkaan voinut mennä ajelemaan?" kysyi Toddy.
"Ei", sanoi Willy. "Hänen täytyi kävellä, vaikka hänellä olisi ollut kuinka kiire tahansa asemalle. Ja siitä hän niin suuttui, että ei kuitenkaan antanut israelilaisten lähteä. Niin Mooses otti kourallisen tuhkaa ja heitti sen Faaraon edessä ilmaan ja kaikki egyptiläiset saivat heti paikalla ajoksia."
"Minulla oli kejjan oikein ilkeitä paiteita", sanoi Toddy, "mutta eivät ne tulleet tuhkatta."
"Ja Faarao sanoi taas 'ei' aivan yhtä äkäisesti kuin se setä, jonka kauniin tyttären kanssa Peter Gray tahtoi mennä naimisiin; sitten hän sai vielä enemmän murhetta. Jumala antoi suurten, raskaiden jääpalasten pudota alas taivaasta ja hän antoi ukkosen jylistä ja salamain kierrellä pitkin maata niinkuin meidän hyrrämme tekevät, ja se pilasi kaikki kasvit."
"Mantikatko myötkin", uteli Toddy.