"Minäpä tiedän mitä he lauloivat", sanoi Toddy. He lauloivat kaikki: "Hukkui Faajaon joukko, halleluijaa!"
"Eivätpäs he sitä laulaneet", sanoi Willy. "He lauloivat sitä kaunista laulua, jota äiti joskus laulaa. 'Kajahda — rumpu — y-li — Egyptin — Egyptin pi —'."
Willyn oli hyvin vaikea kerrata tuon vanhan juhlallisen kirkkolaulun säettä, ja lopuksi hän purskahti itkuun.
"Mikti tinä itket?" kyseli Toddy. "Leikitkö tinä, että tinä olet itjaelilainen?"
"En", sanoi Willy. "Mutta aina kun minä vain ajattelen tuota laulua, jokin nousee kurkkuuni ja panee minut itkemään."
Huoneen ovi lensi auki, kuului hameiden kahinaa ja nopeita askelia ja rouva Burton kasvot kyynelissä kylpien sieppasi Willyn syliinsä ja suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan Toddyn huomauttaessa:
"Jot minun kuijkuuni noutee jotakin, niin minä heti nielen ten."
Rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen ja sanoi:
"No, poikaseni, kohta tulee aamiaisaika, ja minä tahdon että pukeudutte sievästi ja peseydytte hyvin, niin että olette kuin oikeat pikku gentlemannit, jos joku sattuisi tulemaan."
"Eikö meitä sitten enää rangaista vallattomuutemme tähden?" kysyi Willy.