"Willy!" huudahti rouva Burton ankarasti, "kuinka olette saaneet vaatteenne tuon näköisiksi?"
"Niin, näetkös", sanoi Willy, joka työntyi tuottavasti lähemmäksi tätiään ja pani kyynärpäänsä hänen syliinsä katsellen häntä suoraan silmiin, "niin näetkös, emme raskineet pistää pikku lintua uudelleen maahan lukematta rukousta. Ja minä unohdin kokonaan senjälkeen pudistella hiekan pois polvistani."
"Toddy", sanoi rouva Burton, "ethän sinä voinut polvistua vatsallesi ja rinnallesi. Kuinka on siisti valkea esiliinasi tullut noin likaiseksi?"
Toddy katsahti ensin esiliinaansa ja sitten tätiänsä — katseli taulua, sitten toista, senjälkeen pianoa — seurasi katseellaan kattolistaa, näytti yht'äkkiä keksivän, mitä oli etsinyt ja vastasi:
"Onko te tinun mielettäti likainen. Ei minutta. Minun mielettäni tiitä on vain valkoinen pudonnut poit."
"Menkää keittiöön", sanoi rouva Burton käskevästi, ja pojat läksivät — molemmilla huulet lerpallaan. Puoli tuntia myöhemmin heidän enonsa, joka oli lähtenyt kaupungista tavallista aikaisemmalla junalla tavatakseen muutamia vaimonsa ystävättäriä, keksi Toddyn erään puolivalmiin talon rakennustelineillä tien vieressä. Hänelle johtui mieleen kaikkien lukukirjain laatijain suosima kertomus siitä, kuinka eräs merikapteeni menetteli nähdessään poikansa korkealla raakapuun nenässä. Herra Burton seisahtui telineiden juurelle ja huusi Toddylle: "Hyppää alas!"
"En voi!" huusi Toddy vastaan. "Hyppää alas!" toisti herra Burton entistä käskevämmin. "Tanoinhan, etten voi", vastasi Toddy. "Me leikimme Baabelin tojnia ja puhumme eji lailla, niinkuin ihmitet tilloin tekivät, ja kun minä kätken Willyä tuomaan tiilikiviä niin hän tuo muujitavea, ja kun minä kätken häntä tuomaan muujitavea niin hän tuo tiilikiviä. Ja titten me puhumme niinkuin täti ja tinä eilen juokapöydättä."
"Niin", sanoi Willy ilmaantuen rakennuksen sisältä syli täynnä puupalikoita. "Kuunteleppas nyt!" Ja tuo nuori mies lasketteli hetken pari kieltä, jommoista kuulee vain apinoiden kokouksessa.
Herra Burton kiipesi varovasti telineille, toi pojan kerrallaan alas, suuteli heitä molempia ja ravisteli heitä perinpohjin. Senjälkeen kaikki kolme kääntyivät kotia kohti. Poikien vaatteet olivat yltäyleensä sahajauhoissa, nekin kohdat, jotka eivät ennestään olleet likaiset. Tiellä tätä joukkoa vastaan tuli suurin osa rouva Burtonin vieraista.
Herra Burton huomasi vaimonsa olevan erittäin puheliaalla tuulella, mutta pojista puhuminen näytti hänestä olevan yhtä vastenmielistä, kuin jos he olisivat olleet jäännöksiä Aatamin takaiselta ajalta ja hän itse innokas Mooseksen luomishistorian kannattaja. Askartelu, johon nuoret herrat olivat olleet pakotettuja kilpaillessaan tuon Sinearin lakeudella keskenjääneen tornirakennuksen arkkitehtien kanssa, antoi heille verrattoman ruokahalun ja piti heidän kielensä kurissa. Mutta syötyään vatsansa mahdollisimman täyteen huomautti Willy: