"Titä minäkin tahtoitin", sanoi Toddy; "tilloin tinulla oliti päättäti häntä ja minä voitin vetää tiitä."
Pojat hävisivät huoneeseensa, ja rouva Burton rikkoi vaitiololupauksensa ja kertoi miehelleen aamulla kuulemansa kertomuksen. Hän pyysi pyytämällä miestään nousemaan niin aikaisin seuraavana aamuna, että hän ehtisi kaivaa linnun maasta ja heittää sen pois.
"On kerrassaan surullista", sanoi hän, "että noita lapsia yllytetään käsittelemään pyhiä asioita kevytmielisesti, ja minä olen päättänyt mikäli mahdollista estää sen jatkumasta poistamalla syyt."
Hänen miehensä hymyili hyvin vähän rohkaisevasti ja pudisti epäillen päätään.
Aurinko nousi seuraavana aamuna hirvittävän epähienoon aikaan, niinkuin sen tapana on kesäkuussa nousta. Mutta rouva Burton oli ylhäällä ennen sitä. Hänen miehensä oli ollut edellisenä iltana valtuuston kokouksessa ja kaupungin isät olivat olleet niin puheliaita, että herra Burton oli palannut kotiin vasta puolenyön seuduissa. Hän tarvitsi lepoa, ja hänen vaimonsa oli päättänyt, että hän saisi nukkua niin kauvan kuin mahdollista. Mutta oli asioita, jotka olivat hänestä tärkeämpiä kuin hänen miehensä mukavuus ja yksi niistä oli perinnäinen kunnioitus kaikkea yliluonnollista ja pyhää kohtaan. Hän aavisti, että pojat viipymättä panisivat koetukselle kristikunnan perustoivon ja tutkisivat linnun haudan, jonka olivat kaivaneet pari päivää aikaisemmin, ja hän kauhistui ajatellessaan sitä yksityiskohtaista keskustelua ja monia selityksiä, joita varmaan seuraisi. Jos lintu olisi ollut ihmisolento, niin eivät helläsydämisten pikku ystävien huomautukset olisi rouva Burtonista tuntuneet ainakaan materialistisilta; mutta nyt oli kysymyksessä vain lintu, ja hän huomasi, ettei ollut suinkaan helppoa vastata kysymykseen oliko viattomalla olennolla sielua, varsinkin jos vertasi sitä moniin kunnottomiin ihmisiin. Hän oli senvuoksi tehnyt suunnitelman, joka tekisi oikeutta kaikille asianosaisille. Hän herättäisi miehensä, kun kuulisi poikien liikkuvan. Hän juttelisi nuorten herrojen kanssa sillä välin, kuin hänen miehensä ryöstäisi haudan. Hän olisi pelastunut monesta mieliharmista, jos olisi teljennyt nuoret herrat heidän huoneeseensa ja antanut miehensä nukkua sydämen halusta, mutta koska hän oli laiminlyönyt ottaa avaimet haltuunsa poikien saapuessa, olivat nämä itse käyttäneet niitä hyväkseen, eikä millään kysymyksillä oltu voitu saada selville niiden olinpaikkaa. Sillä välin pojat olivat aivan hiljaa, ja rouva Burton käytti tämän rauhallisen hetken suunnitellakseen kuinka järjestäisi tämän päivän niin, että hänellä olisi pojista mahdollisimman vähän vaivaa ja että hän voisi terottaa heidän mieliinsä, että yksilöllisyys — sen hän vastahakoisesti myönsi — oli tähän asti ollut pikemminkin voitettu kuin voittaja.
Raju kolkutus ulko-ovelle ja kiihkeä kellonsoitto herättivät rouvan hänen ajatuksistaan ja isännän unestaan, samalla kuin Terry, joka tavallisesti makasi matolla ulko-oven edessä, alkoi surkeasti haukahdella.
"Hitto vieköön", huudahti herra Burton hieroen silmiään, ja hänen vaimonsa soitti palvelijaa. "Kenelle olemme velkaa Hillcrestissä?"
"Oi, pelkään, että Helenan tila, on huonompi tai että pienokainen on sairas!" sanoi rouva Burton avaten akkunan ja huutaen: "Kuka siellä?"
"Minä", vastasi ääni, jonka helposti tunsi Willyn ääneksi.
"Minä myöt", huusi kimakampi, mutta yhtä tuttu ääni.