"Meillä on sinulle jotakin äärettömän hauskaa kerrottavana, Alice täti", sanoi Willy. "Päästä meidät sisälle, pian!"
"Hautkempaa kuin leivoktet tai kajamellit", huusi Toddy.
Palvelija riensi alas rappusia, ovi avautui, keveät askeleet kiirehtivät portaita ylös, ja Terry, odottamatta isäntänsä aamuhyväilyä, syöksyi vuoteen alle piiloon, mistä se ilmaisi pelkonsa epäsointuvan kimakalla äänellä. Sitten saapuivat Willy ja Toddy sellaisella kolinalla, jonka vain lapset voivat saada aikaan ja jota eivät hevosetkaan kykene synnyttämään. Saavuttuaan tätinsä ovelle koetti kumpikin työntää toista tieltään voidakseen itse kertoa asiansa, jonka vallassa molemmat täydelleen olivat. Viimein Toddy huusi toisesta oven nurkkauksesta, jota vastaan Willy oli painanut hänen kasvonsa aivan litteiksi:
"Jakat pikku lintu on mennyt taivaateen."
"Niin", sanoi Willy hellittäen veljellisen otteensa, "enkelit veivät sen pois."
"Ja kaikki pikku muujahaitet menivät ten mukana taivaateen", sanoi
Toddy.
"Mutta enkelit eivät ottaneetkaan hautakiveä", sanoi Willy. "Sanoppas, Alice täti, mitä tehdään hautakivillä kun ihmiset ovat menneet taivaaseen?"
"Minä tiedän", sanoi Toddy sanomattoman halveksivasti. "Ten tietää jokainen. Titen ihmitet otaavat ittuttaa kauniita kukkia tiinä haudatta olleitten enkelien katteltavakti."
"No", sanoi Willy sen näköisenä kuin olisi hän ollut juuri keksityn opin esitaistelija, "minä menen heti kysymään isältä kutka eivät usko kuolijaisten menevän taivaaseen. Minä sanon heille suoraan kuinka tyhmiä he ovat."
"Enkelit ovat ihan niinkuin linnut, eivätkö olekin, täti?" sanoi Toddy.
"Niillä on tiivet ja kynnet."