"No, vielä jonkun aikaa, luullakseni", vastasi rouva Burton. "Rakastattehan pienokaista ja omaa äitiänne niin paljon, ettette tahdo millään tavalla tuottaa heille ikävyyttä. He ovat molemmat vielä sangen heikot. Rakastattehan heitä enemmän kuin itseänne?"
"Tietysti", sanoi Willy. "Juuri siksi minä niin hirveän kernaasti tahtoisinkin nähdä heitä."
"Pikku titajet ovat ikävittään, kun eivät voi leikkiä veljientä kantta", sanoi Toddy.
"No niin", sanoi rouva Burton, "ajattelen asiaa, ja jos lupaatte olla oikein kilttejä, voimme ehkä käydä siellä tänään."
"Oi! koetamme olla oikein kiltit", sanoi Willy. "Tiedätkös mitä, Tod! Heti aamiaisen jälkeen rupeamme leikkimään pyhäkoulua — silloinhan olemme hyviä."
"Minäpät tiedän vieläkin hyvempää", sanoi Toddy. "Leikitään Danielia jalopeujojen luolatta, ja tinä olet kuningat, joka tulee pelattamaan minut. Eikö te olekin hyvempää kuin pyhäkoululeikki, tillä onhan te, että pelattaa ihmitiä kauhean vihaitten jalopeujojen kyntittä hyvempi atia kuin laulaa ja jukoilla niinkuin pyhäkoulutta tehdään!"
"Toinen hirveän vääräuskoinen seikka, joka on kumottava, rakkaani", huomautti herra Burton. "Tuo kauhea lapsi on tehnyt itsensä syypääksi sellaisen opin julistamiseen, että työt ovat tärkeämmät kuin usko."
"Kerron heille myöhemmin kertomuksen Danielista aivan raamatun mukaan", sanoi rouva Burton, "ja olen varma siitä, että väärinkäsitys on väistyvä totuuden tieltä!"
Herra Burton sanoi jäähyväiset koko päiväksi, ja sillävälin kun hänen vaimonsa askarteli taloustoimissa, lapset keskustelivat siitä, kuinka heidän tuli käyttäytyä käynnillään kotona.
"Tiedätkös, Tod", sanoi Willy, "meidän täytyy viedä hänelle lahjoja. Sehän oli melkein hauskinta silloin, kun Jeesus oli lapsi. Muistathan, että paimenet tulivat ja toivat hänelle paljon lahjoja."