"Niin, ja ehkä Alice täti kantaa meitä telättä ja tilloin leikimme, että jattattamme kamelin telättä aivan niinkuin taulutta, jonka me taimme joululahjakti ja jonka me leikkatimme jikki, kun me leikimme eläinnäyttelyä."
Suuren heinäsirkan ilmestyminen aivan poikien nenän alle keskeytti hetkeksi keskustelun, sillä molemmat syöksyivät sitä ajamaan takaa saavuttamatta sen parempaa tulosta kuin ennenkään.
Puoli tuntia myöhemmin tulivat pojat sisälle hengästyneinä ja pölyisinä ja viskautuivat laattialle pitkäkseen. Sellaisille naisille ominaisella hellyydellä, joilla ei itsellään ole lapsia, kysyi rouva Burton, missä he olivat olleet, miksi he olivat niin hengästyneitä, kuinka olivat tulleet niin pölyisiksi ja miksi he olivat niin haluttomia. Willy vastasi raskaasti huokaisten:
"Isot ihmiset eivät ymmärrä lasten suruja."
"Paha heinätijkka meni menojaan, enkä minä taanut titä lakkiini", valitti Toddy.
"Ehkä se arvasi, että teille oli parasta, ettette sitä saaneet kiinni", sanoi rouva Burton. "Mitä te olisitte tehneet sillä, jos olisitte saaneet sen kiinni?"
"Jeväitteet ijti ten takajalat", virkkoi Toddy empimättä.
"Kuinka julmaa!" puhkesi rouva Burton. "Miksi olisitte sen tehneet?"
"Tikti, että te läktiti lentämään", sanoi Toddy. "Ajatteleppat, että joku, jolla on tiivet, kävelee — mitä tinä tanoitit, jot minulla oliti tiivet ja kumminkin vain kävelitin ja hyppitin, ten tijaan, että minä lentäitin?"
"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton ottaen Toddyn syliinsä, "paina mieleesi, että on aivan väärin rääkätä eläimiä sillä tavalla. Ne ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala ne on luonut, ja sellaisia, jommoisiksi Hän halusi ne luoda."