"Ovatko kaikki eläimet tellaitia?" kysyi Toddy.
"Luonnollisestikin", vastasi rouva Burton.
"Mikti te titten pyydyttätte pikku hiijiä hiijenloukkuun ja tapatte ne?" kysyi Toddy silmät selällään.
"Siksi, että niistä on niin paljon harmia", sanoi rouva Burton. "Rangaistaanhan ihmisiäkin, kun he kiusallisesti sekaantuvat toisten asioihin."
"Sen me kyllä tiedämme", pisti Willy huokaisten väliin.
"Mutta", sanoi rouva Burton kiirehtien, koettaen saada sanottavansa mahdollisimman pian sanotuksi, "eläimillä on hermot ja lihaa ja verta ja luita aivan kuin pikku pojilla, ja ne ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala heidät loi."
"Enti kejjan kun jepäiten heinätijkalta jalan, kattelen minä ten vejta", sanoi Toddy.
"Älä hyvä lapsi", sanoi rouva Burton. "Sinun täytyy uskoa mitä täti sanoo, etkä saa ensinkään kiduttaa eläimiä. On todella kunnon miehiä, hyviä miehiä, kaikkien kunnioittamia miehiä, jotka ovat uhranneet koko elämänsä hyönteisten, kuten heinäsirkkojen ja kärpästen ja mehiläisten tutkimi —"
"Eivätkö he kotkaan taaneet pittoja?" kysyi Toddy, "Kuinka eivät taaneet?"
"Eivät he välitä, vaikka saisivatkin", sanoi rouva Burton, "he koettavat niin innokkaasti saada selville niiden ruumiinrakennuksen. He tutkivat kaikenlaisia eläimiä ja koettavat keksiä, missä määrin ne eroavat ihmisistä. Ja he huomaavat, että jotkut vähäpätöiset eläimet, kuten esimerkiksi heinäsirkat, ovat paljon ihmeellisemmät kuin kukaan ihminen!"