"Se on varma, se", sanoi Willy. "Jos minä voisin hypätä niinkuin heinäsirkka, niin minä hyppäisin taitavammin kuin kukaan lastentarhan pojista ja jos minä voisin pistää niinkuin ampiainen, niin minä voittaisin kaikki kaupungin pojat."
"Tutkivatko ne itoja eläimiä myötkin?" kysyi Toddy.
"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Eräs heistä, nimeltä Marsh, matkusti kaukaisiin maihin kauheitten intiaanien asuinpaikoille ottamaan selville minkänäköiset hevoset olivat monta monta vuotta sitten."
"Jot minä taan telville kaikenlaitta hevotitta", kysyi Toddy, "niin pitävätkö kaikki titten minutta?"
"Luultavasti", sanoi rouva Burton.
"Titte minä lähden", sanoi Toddy työntyen alas tätinsä sylistä.
"Ei kultaseni, ei nyt", sanoi rouva Burton. "Nyt menemme tervehtimään äitiä ja pienokaista. Menkää panemaan puhdasta yllenne."
Molemmat lapset läksivät, ja rouva Burton, joka jo oli lähtövalmiina, ryhtyi odottaessaan lukemaan erästä romaania. Itsetyytyväisenä hän muisteli ohjanneensa ainakin yhden Toddyn harhaanjohdetuista hengenlahjoista sen oikeaan, taivaan säätämään uomaan.
"Jo toinen saavutus, josta voin kertoa miehelleni", sanoi hän tyytyväisenä avatessaan kirjansa. "Kunpa vain valmistuisi tilaisuus, jolloin voisin kertoa eilispäivän voitoista!"
Pojat viipyivät kauvan, mutta kun he vihdoin näyttäytyivät, olivat he niin moitteettomassa kunnossa, että tädin täytyi lausua erikoinen tunnustuksensa. Matkalla kotiinsa olivat he erinomaisella tuulella, mutta näyttivät salaperäisiltä ja koettivat usein salavihkaa kuiskailla toisilleen.