"Alice täti", virkkoi Willy kotimatkalla. "Eikö meillä kotona tule pian jonkun muun syntymäpäivä. Milloin tulee pienokaisen syntymäpäivä — monenko päivän kuluttua?"
"Kolmensadankuudenkymmenenkahden", vastasi rouva Burton.
"Voi sentään"! huokasi Willy. "No kuinka pitkä aika on sitten jouluun?"
"Lähes kaksisataa päivää", sanoi täti.
"Minä kuolen varmasti, jos ei kenelläkään ole aivan pian syntymäpäivää, niin että voisin antaa lahjoja", sanoi Willy.
"Voi sinua, sinä hyväsydäminen pikku kulta", sanoi rouva Burton pysähtyessään suutelemaan häntä, "huomenna on minun syntymäpäiväni."
"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Sanoppas, Tod —" ja keskustelua jatkettiin kuiskaamalla ja erinomaisen tärkeästi. Sitten pojat läksivät kotiin toista tietä Willyn selitettyä, että heillä on suuri ja tärkeä salaisuus, josta heidän piti puhua.
Matkalla rouva Burton pysähtyi puhelemaan muutamien naapurien kanssa ja tuli kotiin senvuoksi jonkun verran myöhemmin kuin pojat. Portaiden edessä näki hän hevosen ja kuormarattaat, jotka hän heti tunsi kauppiaan omiksi. Ajaja oli varmaankin sisällä juttelemassa talon palvelijoiden kanssa. Mutta rouva Burton ei voinut käsittää, mitä valkeaa oli maassa hevosen alla. Hän kiiruhti askeleitaan ja huomasi että äskenmainittu valkea kasa oli sievästi ja siististi puettu Toddy poika, joka makasi selällään hiekassa ja vakavalla uteliaisuudella tarkasteli hevosen vatsaa.
Elämässä on hetkiä, jolloin arvokkaisuus hetkeksi häviää ja hienostuneet tavat unohtuvat. Näin kävi rouva Burtonin, kun hän laskien kokoon päivänvarjonsa varovaisesti, mutta varmasti tarttui Toddyyn ja tempasi hänet pois vaarallisesta asemastaan.
"Mene heti sisälle, sinä likainen poika"! sanoi rouva Burton kärsimättömästi polkien jalkaansa.