"Niin minuttakin", huusi Toddy vastaan. "Mutta jot tinulla ei ole muuta tanottavaa, niin mene takaitin alakejtaan."
"Mutta Toddy kulta!" sanoi rouva Burton laskeutuen polvilleen pojan viereen ja silittäen hänen kuumaa otsaansa, "ole nyt taas tädin iloinen poika."
"Kyllä, jot viet minut taat hevoten alle, että ihmitet minua kunnioittaitivat", nyyhkytti Toddy.
"Sinun tietosi hevosesta riittää kyllä jo täksi päiväksi", sanoi rouva
Burton. "Minä pyydän isäsi opettamaan sinulle lisää, kun menet kotiin.
Kuinka kuumat poskesi ovat, pikku ystäväni! Alice täti tahtoisi nähdä
sinut jälleen iloisena."
Toddy lopetti hetkeksi itkunsa, katseli rävähtämättä tätiänsä, nousi istumaan, ja sanoi lopuksi hyvin tärkeän näköisenä:
"Lähettikö Jumala tinut tänne yläkejtaan tanomaan, että tinä olet pahoillati tiitä, mitä tinä teit minulle?" kysyi Toddy. "Minä annan kyllä tinulle anteekti, mutta älä tee niin vatta. Jot tinä tahdot panna päälleni puhtaat vaatteet, niin taat tinä ten tehdä."
"Alice täti", sanoi Willy, joka oli pujahtanut huoneeseen, "aamiaispöydässä sinä sanoit Harry enolle, että kertoisit meille tänään Danielista; eikö nyt olisi jo aika?"
"Niin", innostui Toddy nopeasti vetäisten puhtaan puvun pään yli, "ja tiitä kuinka jalopeujat töivät pahat miehet, jotka kätkivät kuninkaan heittämään Danielin tyvään, pimeään kuoppaan. Kejjoppat!"
"Oli kerran hyvin hyvä nuorukainen, jonka nimi oli Daniel", alkoi rouva Burton, "ja vaikka kuningas oli säätänyt lain, ettei kukaan saanut rukoilla muita jumalia, kuin mitä hänen kansansa palveli, Daniel kuitenkin joka päivä rukoili samaa Jumalaa, jota me rakastamme:"
"Oliko hän taivaassa silloin niinkuin nyt?" kysyi Willy.