"Oli kyllä", vastasi rouva Burton.
"Missä olivat sitten niiden toisten jumalat?"
"No, hyllyillä ja kaapeissa ja milloin missäkin", sanoi rouva Burton.
"Ne olivat vain puuta ja kiveä — oikeita epäjumalia."
"Eivätkö ne olleet hyviä?" kysyi Willy.
"Eivät ensinkään", vastasi rouva Burton.
"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hauskaa", sanoi Willy, "sillä isä sanoo joskus, että minä olen äidin epäjumala. Olenko minä sitten puuta tai kiveä?"
"Ethän toki, poikaseni, hän tarkottaa vain, että äiti pitää sinusta hyvin paljon — siinä kaikki. Ja Daniel rukoili aivan niinkuin hän tahtoi, ja ihmiset, jotka eivät pitäneet hänestä, kiiruhtivat kuninkaan luo ja sanoivat: 'Katso, nuorukainen, josta niin paljon pidät, rukoilee juutalaisten jumalaa'. Kun kuningas kuuli tämän, tuli hän murheelliseksi, mutta Daniel ei tahtonut valehdella, vaan myönsi, että hän rukoili oman mielensä mukaan. Niin kuningas käski miestensä heittää Danielin jalopeurojen luolaan. Mutta kuningas oli kuitenkin tästä hyvin pahoillaan, sillä Daniel oli aina ollut hyvin hyvä ja rehellinen; ja hyviä ihmisiä on maailmassa niin vähän."
"Minun täytyy tanoa te äidille, kun hän enti kejjan tanoo, että minun täytyy olla hyvä", sanoi Toddy. "Entä titten!"
"He heittivät Danielin jalopeurojen luolaan", jatkoi rouva Burton kertomustaan, "ja matka luolaan mahtoi olla kauhea, sillä hän tiesi, kuinka raatelevia ja nälkäisiä jalopeurat ovat. Yksi ainoa jalopeura voi syödä kokonaisen ihmisen, ja luolassa, jonne Daniel heitettiin, oli useita."
"Hänestä ei mahtanut riittää paljon jokaisen osalle!" keskeytti Willy.