"Sitten hän teki, mitä hurskaat ihmiset usein vaaran hetkellä tekevät. Hän rukoili. Luulen, ettei kuningas sinä yönä saanut paljon unta silmiinsä. Ihmisten, jotka kuuntelevat muiden neuvoja ja menettelevät vastoin parempaa tietoansa, on usein vaikea olla. Seuraavana aamuna kuningas heräsi hyvin aikaisin, kiirehti yksin luolalle, kumartui alas ja huusi: 'Daniel, onko sinun Jumalasi ollut kyllin voimakas pelastamaan sinut jalopeurojen kidasta?' Ja Daniel vastasi kuninkaalle. Ajatelkaapas, kuinka hauskaa kuninkaasta oli kuulla hänen ääntänsä ja saada varmuus siitä, ettei hän ollut kuollut! Kuninkaan kovuus Danielia kohtaan ei ollut saanut häntä unohtamaan, että oli käyttäydyttävä kunnioittavasti hallitsijaa kohtaan. Hän sanoi: 'Eläköön kuningas!' Sitten hän kertoi kuninkaalle, että jalopeurat eivät olleet häntä ensinkään vahingoittaneet, ja kuningas tuli hyvin iloiseksi. Ja hän käski noutamaan Danielin luolasta; ja sitten miehet, jotka olivat olleet syypäät Danielin tuomioon, heitettiin luolaan, ja jalopeurat raatelivat heidät silmänräpäyksessä."
"Minäpäs tiedän, miksi ne jättivät Danielin rauhaan, mutta söivät nuo muut miehet suuhunsa", sanoi Willy ymmärtäväisen näköisenä.
"Olinhan varma, että tietäisit, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton, "no annappas kuulua, mitä arvelet?"
"Niin, näetkös", sanoi Willy, "Daniel oli vain yksi ihminen, ja hän olisi ollut vain pienen pieni rippunen jokaiselle — aivan kuin pieni tortunkappale pikku pojalle; mutta kun siellä oli tarpeeksi ihmisiä, niin että jokaiselle jalopeuralle riitti kokonainen ihminen, niin ne päättivät, että oli päivällisaika ja ne alkoivat syödä."
Jostakin syystä tämä vastaus sai aikaan, että rouva Burton unohti lausua julki sen suuren siveellisen opetuksen, jonka tämä kertomus Danielista sisältää ja hänelle sattui tulemaan kiireellistä asiaa keittiöön. Hänelle kävi vähitellen pelottavan selväksi, että hän, sen sijaan, että olisi ohjannut ja valvonut lasten toimia, olikin näin itse joutunut heidän henkisen ja ruumiillisen toimintahalunsa uhriksi tavalla, joka oli hänelle hyvin vastenmielinen. Usein hän huomasi, että hänen mielipiteensä häilyi kahden äärimmäisen kasvatusperiaatteen välillä — hänen mielestään tuli joko olla hyvin ankara, tai antaa lasten vapaasti kehittää hengenlahjojaan ja taipumuksiaan, tietystikin määrätyissä rajoissa. Ensinmainittua äärimmäisyyttä nousi kaikki hänessä vastustamaan, osaksi siitä syystä, että hän ei ollut tunnoton, niinkuin ankarat kasvattajat aina ovat, osaksi sentähden, etteivät lapset olleet hänen omiansa. Toinenkin äärimmäisyys oli yhtä vastenmielinen. Eikö lapsia kaikissa kunnon perheissä opeteta tottelemaan? Muussa tapauksessa he eivät varmaankaan varttuneina täytä sitä, mitä he lapsina lupasivat, mutta sehän oli heidän oma syynsä — kenen muun se olisi? — Pitäisikö täysikasvaneiden — pitäisikö hänen, jonka tahtoa eivät vanhemmat eikä puoliso koskaan olleet murtaneet, luopua omista mielipiteistään kahden huonosti kasvatetun, itsepäisen pojan vuoksi?
Niinkuin usein on laita epäilysten vallassa olevien ihmisten, ei rouva Burtonkaan useaan tuntiin tehnyt mitään. Tällä ajalla hän täydellisesti kadotti pojat näköpiiristään. Mutta nämä ilmestyivät ennen pitkää hakemaan syötävää vaiston ohjaamina, joka kehittymättömimmissä luonteissa aina esiintyy voimakkaimpana. Vaikka he olivatkin hyvin hiljaisia, olivat he kuitenkin epäilemättä tyytyväisiä. Vaatteet olivat likaiset, samoin kasvotkin. Mutta kasvoilla oli ilme, jota ei voi tarkemmin määritellä, mutta joka selvästi kertoi siitä lujasta vakaumuksesta, että he olivat tyytyväisiä menettelyynsä. He olivat harvinaisen vähäpuheisia, vaikka heille tehtiin kysymyksiäkin, ja lopuksi herra Burton virkkoi puoliksi itsekseen:
"Mitähän nyt mahtanee olla tekeillä?"
"Mitä sinä sanoit, Harry?" kysyi rouva Burton.
"Minä vain tässä itsekseni ihmettelen, mitähän erikoisluontoisia ja tärkeitä tuumia heillä nyt taas mahtanee olla mielessään", vastasi perheen pää.
"Luonnollisestikaan ei mitään", sanoi rouva Burton. "Minä ihmettelen usein kuinka sokeita miehet voivat olla. Eihän heidän rakkaissa pikku kasvoissaan niiden likaisuudesta huolimatta näy enempää syyllisyyden tuntoa kuin enkelin kasvoissa."