"Ollaan täällä ja tanotaan te hänelle", sanoi Toddy. "Ei, se ei olisi hänestä ensinkään hauskaa", sanoi Willy. "Etkö muista, että kun Florence serkku saa kukkia, hän on kaikista iloisin aina kun hän katselee nimikorttia, joka tulee kukkien mukana!"
"Niin onkin", sanoi Toddy, joka kiiruhti arkihuoneeseen ja palasi samassa takaisin tuoden muassaan kaksi nimikorttia; ne hän oli siepannut tädin nimikorttilippaasta.
"Nyt meidän täytyy kirjottaa niiden taakse 'Toivotan onnea'", sanoi Willy tutkien tasku jaan ja löytäen lopuksi lyijykynän pätkän. "No", alkoi Willy kumartuen kortin yli; hän väänteli kasvojaan kuten tottumaton kirjottaja ainakin ja piirsi vaivalloisesti kirjaimen kerrallaan koko ajan ääneen kirjottamaansa toistaen:
"T-O-V-O-T-A-N O-N-E-A. Nyt sinun täytyy itse pitää kiinni kynästäsi — muuten se ei ole ollenkaan hauskaa — äiti sanoo aina niin."
Toddy tarttui pienellä pyöreällä kädellään kynään, ja Willy kuljetti kättä; ja nuo kaksi pientä päätä painuivat yhteen, heiluivat ja huojuivat yhdessä edestakaisin, kunnes työ valmistui.
"Nyt hänen jo pitäisi tulla", sanoi Willy. (Aamiaiseen oli vielä runsaasti tunti aikaa.) "Miksi ei aamukelloa ole vielä soitettu? Soitetaanpas me sitä!"
Pojat riitelivät siitä, kumpiko saisi soittaa; mutta voimakkaampi voitti, ja Willy marssi edestakaisin eteiskäytävässä ja soitti sillä innolla ja kestävyydellä, joka yleensä on ominainen asianharrastajien toimille.
"Hyvänen aika!" huudahti rouva Burton nopeasti päättäen pukeutumisensa.
"Kuinka aika toisinaan rientää!"
Herra Burton huomasi vaimonsa kasvoilla ilmeen, joka näytti vaativan erikoista hellyyttä, mutta siitä huolimatta hän hetken kuluttua harmistuneella äänellä huudahti katsahdettuaan kelloonsa:
"Voisinpa vaikka vannoa, ettemme ole olleet hereillä puoltakaan tuntia.
Ah, unohdin varmaankin eilen illalla vetää kelloni!"