Pojat kiiruhtivat arkihuoneeseen.
"Minä kuulen sieltä liikettä!" huusi Willy innoissaan. "Mutta — piano on lukossa! Eikö se ole kauheaa! Mutta kas — tässä on Harry enon viulu!"
"Mitä minä titten toitan?" kysyi Toddy hypellen ympäri huonetta.
"Odota vähän aikaa", sanoi Willy pannen pois viulun ja juosten nopeasti yläkertaan, josta hän pian palasi tuoden mukanaan kamman. Pöydällä oli hieno salkku, joka sisälsi syövytyksiä. Willy avasi tämän ja repi silkkipaperin erään taulun ympäriltä ja kääri siihen kamman.
"Kas niin!" sanoi hän, "soita sinä viulua, niin minä puhallan kampaa. Mutta miksi eivät he jo tule alas! Mehän unohdimme pistää rahaa lautasten alle ja emmehän me tiedä kuinka monta lanttia pitäisi panna, kun emme tiedä vanhaksiko täti tulee."
"Eihän meillä ole jahaakaan", sanoi Toddy.
"Minä tiedän mistä saamme", sanoi Willy, joka juoksi piirongille ja avasi osaston, jossa hänen enonsa säilytti amerikalaista rahakokoelmaansa. "Tällaiset rahat eivät ole aivan yhtä kauniita kuin meidän rahamme", jatkoi Willy, "mutta nämä ovat suuremmat ja ne ovat pöydällä kauniimmat. Kuinkahan vanha täti onkaan?"
"En minä oikein tiedä", sanoi Toddy hyvin miettivän näköisenä. "Mutta eiköhän hän ole niin vanha kuin me molemmat yhteentä."
"Hyvä", sanoi Willy, "sinä olet neljän ja minä kuuden vuoden vanha — silloin hän on kait kymmenenvuotias."
Rouva Burtonin lautanen siirrettiin syrjään ja lantit asetettiin ympyrään. He laskivat rahat uudelleen ja yhä uudelleen, lisäsivät ja vähensivät, riitelivät ja sopivat. Loppujen lopuksi lantit asetettiin neljään riviin siten, että kahteen riviin tuli kolme penniä ja kahteen kaksi. Willy laski rivit, joissa oli kolme penniä kussakin ja Toddy hikoili kahdenpennin rivien kanssa. Willy oli juuri laskemassa molempia summia yhteen, kun joku kuului tulevan alas portaita.