Nopeasti Willy heitti ylijääneet rahat toisten päälle, pani lautasen paikoilleen ja sieppasi kamman, sillävälin kun Toddy pani viulun polveaan vastaan niinkuin oli nähnyt kuljeskelevien italialaispoikien tekevän. Hetkeä myöhemmin, kun emäntä ja isäntä astuivat ruokasaliin, nousi niin hirveä melu, että rouva Burtonin täytyi pidellä korviaan ja hänen miehensä huusi:
"Hiljaa!"
Molemmat pojat lakkasivat soittamasta, Toddy huomasi, että hänen jalkansa olivat pahasti sotkeutuneet viulun kieliin, mutta kaikesta huolimatta molemmat pojat loistavin kasvoin kääntyivät tätiinsä ja huusivat:
"Toivotan onnea!"
Herra Burton riensi pelastamaan rakasta viuluansa. Sillä välin rouva Burton liikutettuna suuteli kiitokseksi molempia poikia. — Sitten hän huomasi hedelmät toisella pöydällä ja hän luki ääneen nimikortit:
"Rouva Frank Rommery, — hän on tapansa mukaan ollut tuhlaavainen. Olen vain kerran hänet tavannut, mutta hänen bananinsa korvatkoon hänen käytöstapojensa puutteen. Mitä, Charley Crewne! Mitä ihmettä! Kylläpä muutamilla miehillä on hyvä muisti!"
Herra Burton synkistyi. Charley Crewne oli ollut hänen kilpakosijansa.
Yht'äkkiä rouva Burton huudahti:
"Joku on häpeämättömästi näpistellyt viinirypäleitä. Pojat!"
"Ei ne ole mittaan Jommejilta tai Cjewneltä", sanoi Toddy. "Ne ovat Willyltä ja minulta ja me vain maittoimme olivatko ne yöllä tulleet happamikti."
"Mistä nimikortit sitten ovat?" kysyi rouva Burton.