"Nimikorttilippaasta arkihuoneesta", vastasi Willy. "Mutta hauskin on toisella puolella."
Rouva Burtonin miettivä ilme ja herra Burtonin vakavuus hälvenivät, kun he yhdessä tavailivat poikien omistuskirjotusta; senjälkeen he istuutuivat pöytään. Pojat eivät tahtoneet malttamattomuudesta pysyä tuoleillaan. Vihdoin täti kohotti lautastansa ja Willy riensi selittämään:
"Yksi penni joka vuodesta!"
"Kolmekymmentäyksi," huudahti rouva Burton laskettuaan rahat. "Kuinka kohteliasta!"
"Millä tinä huvitat pikku poikia, kun on tinun tyntymäpäiväti?" kysyi
Toddy aamiaisen jälkeen. "Äiti kektii kaikenlaitta!"
"Niin", lisäsi Willy, "äiti sanoo, että ihminen on onnellisin silloin, kun hän ilahduttaa toisia. Ja äiti tietää paremmin kuin sinä; äiti on ollut kauvemmin naimisissa."
Vaikka niin olikin asian laita, ei johtopäätös rouva Burtonin mielestä ollut oikea ja sen hän sanoikin.
"Niin — mutta — mutta — kumminkin", sanoi Toddy, "äidillä on aina tyntymäpäiväviejaita, ja me taamme niin paljon leivoktia, kuin me vain haluamme."
"Kyllä teille tänäänkin tulee hauskaa", sanoi rouva Burton. "Minun luokseni tulee muutamia hyviä ystäviä, joille aijon tarjota pienen hienon aamiaispäivällisen, ja tekin saatte syödä meidän kanssamme, jos siihen asti olette voineet pysyä kiltteinä ja puhtaina."
"Hyvä! Joko te pian tulee", kysyi Toddy.